Kenraali katseli Koiskista melkein kunnioituksella. Vaikka hänellä oli aivan toisellaiset mielipiteet kuninkaallisista armonosoituksista, ei hän kumminkaan voinut salata kummastustaan tästä miehestä. Hän lausui muutamia ystävällisiä jäähyväissanoja Koiskiselle ja, annettuaan joukkojen kulkea ohitsensa, ratsasti hän pois upseeriensa kanssa.
Tämä tapahtui harjoituskentällä Porvoon lähellä.
Kun Koiskinen tuli asuntoonsa Porvoossa, istui hän kirjoittamaan eronhakemusta. Nyt oli sota loppunut eikä hän tahtonut kauvemmin viipyä rykmentissä. Hän halusi päästä yksinäiselämän rauhaan. Hirveä suru rasitti tuon jalon miehen sydäntä, suru niin suuri, että se vaati koko hänen sielunsa ja lujan tahtonsa voimat, estääkseen häntä vaipumasta maahan ja musertumasta sen kuorman alle, joka häntä vaivasi. Sodan hurjat ottelut ja alituisesti vaihettelevat kohtalot olivat olleet poistava ja lievittävä lääke siihen suureen onnettomuuteen, joka oli häntä kohdannut. Nyt ei ollut enää tuota hänelle niin terveellistä työskentelemistä ja se näyttikin jo vaikuttavan häneen.
Päänsä nojautui raskaasti oikeata kättä vastaan, jonka kyynäspää tuki pöytään. Samalla hänen silmänsä tuijottivat edessänsä olevaan paperiin, johon hän juuri oli kirjoittanut eronhakemuksensa. Hän huokasi raskaasti, kaksi suurta kyyneltä vierähti silmistänsä ja valuivat poskille.
"Mitä sanon minä vaimolleni, Marialle, kun hän näkee minun yksin palaavan ja kysyy häntä", puhui Koiskinen itseksensä. "Sodan alussa jätimme yht'aikaa kodon. Hän oli täynnä miehuutta ja toivoa ja sydän täytettynä palavalla isänmaan-rakkaudella. Anjalan-liitto, johon hän otti osaa, teki hänestä maansa ja kuninkaansa pettäjän. Hänen rakkautensa Jägerhornin tyttäreen sai hänet näihin salahankkeisiin. Hän on nyt kuolemaan tuomittu, vanki, ja kohta minulla ei enää ole — poikaa!"
Hän istui liikkumatonna paikallansa. Hän ei huomannut, että päivä enemmän ja enemmän laskeusi ja ilta alkoi levittää varjojaan. Jumaloidun poikansa, tuon miehuullisen ja uhkean nuorukaisen kuva kangasti lakkaamatta hänen silmissänsä ja hänelle oli aivan mahdotointa karkoittaa niistä tuota, samalla armasta ja surullista kuvaa.
"Jumalani", mumisi hän, "kavaltaja, kuolemaan tuomittu, häväisty! Tämä. on liian suuri kärsimys isän sydämelle! Suruni musertavat minut maahan!"
Mies-raukka oli oikeassa. Kaarlo Aukusti Koiskinen, hänen ainoa poikansa, oli kunnialla läpikäynyt Haapaniemen kadettikoulun ja, suoritettuaan upseeritutkinnon, tullut vänrikiksi porilaisten rykmenttiin, jonka päällikkönä silloin oli evesti von Otter. Nuoren vänrikin kaunis ja miehekäs näkö, hänen tietonsa ja taitavuutensa sotaisissa leikeissä, hänen avoin luonteensa ja suora käytöksensä voittivat kohta niinhyvin esimiesten kuin kumppanienkin kunnioituksen ja ystävyyden. Tälle nuorelle sotilaalle ennustettiin loistavaa ja kunniakasta tulevaisuutta, jota ei minkään näyttänyt vastustavankaan.
Nuori upseeri oli asetettu majuri Jägerhornin komppaniaan ja hänen ajutantiksensa. Sentähden tuli nuori Koiskinen usein ja pitkät ajat oleskelemaan majurin puustellilla lähellä Turkua ja seurustelemaan hänen perheessänsä. Muiden lapsien joukossa oli Jägerhornilla kaksi tytärtä. Vanhin, Katariina Jägerhorn, oli erinomaisen kaunis ja älykäs nainen. Hän oli hyvälahjainen ja oppinut, jota siihen aikaan ei monesta Suomen naisesta voinut sanoa, sillä niiden kasvatus oli hyvin yksinkertainen ja supistui pää-asiallisesti taloudellisiin tehtäviin.
Mutta nuori neiti oli luonteeltaan hyvin ylpeä, kunnianhimoinen ja vallanhaluinen. Nämät ominaisuudet tekivät hänestä isän lemmikin, joka hänen luonteessaan näki oman kuvansa. Hän puheli usein ja mielellään tyttärensä kanssa valtiollisista asioista ja ihmetteli hänen terävää järkeänsä ja sattuvaa huomaamiskykyänsä.