"Sitte alotamme taistelun", lausui Fleming.
Todistajat antoivat merkin ja aivan kuin kaksi ukonnuolta iskivät sapelit vastakkain. Kun Ranck huomasi, että hänen vastustajansa aikoi pikaisilla ja vaihettelevilla iskuillansa väsyttää häntä, niin hän aluksi vaan väisti lyöntiä, mutta vähitellen muutti hän menettelemisensä niin, että nyt tuli Flemingin vuoro koko sukkeluudellaan väistää Ranckin iskuja. Se oli kaunis ja viehättävä taistelu, joka herätti katsojissa ihmettelemistä. Iskut olivat niin tiheät, että näytti ikäänkuin aseet olisivat pyörineet taistelevien käsissä. Ranck pakoitti vastustajansa vähän väliin peräytymään. Äkkiä huusi hän:
"Varokaa itseänne, sillä nyt lyön teiltä vasemman korvan ja haavoitan olkanne!"
Ranck teki sivuliikkeen oikeaan, hyökkäsi esiin ja antoi vihollisellensa tuon luvatun iskun niin pikaisesti, ett'ei se ennättänyt väistää sitä, vaan kaatui maahan korva silvottuna ja syvä haava olkapäässä, josta veri virtanaan tulvasi.
Koiskinen ei voinut salata liikutustaan, vaan huudahti:
"Se oli mestari-isku, minä luulin, ett'ei muut kuin minä ja eräs toinen henkilö tunne tuota hyökkäystä sapelitaistelussa, mutta huomaan erehtyneeni."
Haavoittunut vietiin kiiruusti arentitaloon, jonka jälkeen lääkäri ja hänen apunansa Roth pitivät huolta hänestä. Haava ei ollut kuolettava, vaan verta vuoti paljon, Fleming käski tervehtää vastustajaansa, että hän toisessa tilaisuudessa toivoo saavansa uudistaa taistelun, jonka toivon Ranck ilmoitti olevansa valmis täyttämään milloin hyvänsä.
Kun Ranck antoi Koiskiselle sapelin, kumarsi hän ja lausui:
"Kiitän teitä, herra upseeri, tämän oivallisen sapelin lainaamisesta, jonka hyvät ominaisuudet luultavasti paljon auttoivat minua voittamaan."
Koiskinen vastasi kohteliaasti, että Ranckin miekkailutaito oli antanut aseelle oikean arvonsa ja hän kernaasti tahtoi tietää Ranckin miekkailija-opettajan nimen.