"Teidän majesteettinne!" huusi Ranck, "Adlercreutz ja Sandels ovat urhoollisimmat Suomen sotaväen urhoollisten joukossa; — ja Klingspor, hänen komentamana me vaan peräydymme sitä vastaan kuin meidän pitäisi mennä eteenpäin! Jos meidän yhä pitää kääntää selkämme viholliselle, joudumme kokonaan epätoivoon."
Kuningas ei näyttänyt huomanneen Ranckin viimeistä lausuntoa. Hän oli murtanut sinetin vastaanottamastaan kääröstä ja silmäili asiakirjoja. Klerckerin peittelemätöin puhe ja ne totuudet, jotka hän esitti asemasta ja suhteista Suomessa, saivat kuninkaan katseen synkistymään. Itsevaltias ei suvainnut moitteita ja hän viskasi, olkaansa kohottaen, asiakirjat pöydälle.
"Niinpian kuin avovesi tulee, lähetetään apua; siksi saatte tulla toimeen miten voitte", lausui hän. "Itse tulen asettumaan uskollisten asekumppanieni etunenään, me voitamme ja minun oikeutettu asiani ei tule häpeään."
"Tehkää niin, teidän majesteettinne ja minä rohkenen vakuuttaa koko sotaväen nimessä, ett'emme tule väistymään", rohkeni Ranck syvästi kumartaen lausua.
"Niinkau'an kun Wiapori kestää, ei ole mitään menetetty", vastasi kuningas, jota näytti huvittavan puhella juuri sotanäyttämöltä tulleen henkilön kanssa. "Wiapori on voittamatoin ja yksi maailman vahvimmista linnoista. Sen komentaja on urhoollinen ja luotettava. Minulla on useita vihollisia, mutta minä muserran ne kaikki. Viipykää vielä, herrani, muutamia silmänräpäyksiä!"
Kuningas kiiruhti viereiseen huoneesen. Vähän ajan kuluttua tuli hän takasin. Ranck säpsähti kummastuksesta.
Kuningas oli pukeutunut hyvin tunnettuun Kaarlolaiseen sota-asuun. Tämän puvun, jota "pohjan leijona", "Benderin sankari" oli kantanut Narvan tappelussa, oli tuo kruunattu hullu antanut tuoda kuninkaallisen pukuhuoneen säilöstä. Keltasesta säämyskän-nahka-kantimesta riippui Kaarlo kuninkaan miekka ja käsiinsä oli hän vetänyt Kaarlon suuret nahkasormikkaat. Jäykkänä ja töykeänä astui hän urhoollisella ryhdillä pari kertaa huoneen ympäri ja seisattui sitte Ranckin eteen.
"Tervehtäkää minun asekumppaneitani, urhoollisia suomalaisia, että tästä päivästä alkaen käytän sitä jalon sukulaiseni Kaarlo XII pukua, jota hän kantoi Narvan tappelussa, jossa hän 8,000 miehellä voitti 80,000 venäläistä, ja että kohta ai'on seurata hänen esimerkkiään", lausui kuningas tuiman näköisenä. "Itse arkienkeli on luvannut minulle apuansa. Tuo suuri peto — Napoleon — pitää muserrettaman, kukistettaman ja minun petollisen lankoni, Wenäjän Aleksanterin pitää minun jaloissani kerjäämän rauhaa. Isäni pelotti keisarinna Katariinan pakkaamaan kalleuksensa ja paeten jättämään pääkaupungin, mutta minä teen vieläkin enemmän, sillä ai'on juhlallisesti marssia Pietariin niin totta kun kolme kertaa kolme on — kolme."
Kuninkaan kalpeissa kasvoissa näkyi oireita alkavasta hulluudesta. Hän viittasi kädellänsä, että Ranck jättäisi huoneen. Kun onnetoin kuningas oli jäänyt yksin, jatkoi hän, kovasti mumisten yksinänsä, kävelemistään ympäri huonetta ja löi väliin kädellään sivullansa olevaan sankarimiekkaan.
"Hänestä, kuninkaasta, ei ole mitään apua odotettavana", ajatteli Ranck, kun jätti linnan. "Hänen aivonsa ovat sekottuneet ja järkensä on pimitetty. Kuka on pelastava Suomen?"