Koiskinen vaaleni. Hän tunsi samalla sanomattoman ilon ja katkeran surun. Melkein keskellä huonetta oli polvillansa musta varjo. Se oli mies, joka ojensi käsiänsä häntä kohden. Puhujan ääni oli rukoileva, surullinen ja hyvin alakuloinen. Koiskinen tunsi kadotetun poikansa äänen. Jonkun aikaa taisteli hänessä suomalaisen sotilaan velvollisuuden ja isänmaanrakkauden tunne isän sydämen hellän, sovittavan äänen kanssa. Huutaisiko hän: "mene pois minun näkyvistäni sinä Suomen kunniaton poika, sinä isänmaasi ja kuninkaasi pettäjä". Eli säälien hänen nuoruuttansa ja ottamalla huomioon näitä suhteita, jotka saivat hänen luopumaan velvollisuuden ja kunnian käskystä, sanoisiko hän: "Minä annan sinulle anteeksi, enkä tahdo tuomita sinua. Antakoon Jumala ja maasi sinulle anteeksi."
Polvillaan oleva rikoksellinen huokasi raskaasti. Hän itki ja hänen ruumiinsa värisi katumuksesta ja tuskasta.
"Puhukaa isä, säälikää minua", rukoili hän vapisevalla äänellä.
"Mitä varten olet sinä täällä?" kysyi Koiskinen.
"Minä olen saanut tuomioni", vastasi nuori mies.
"Ja se kuuluu?"
"Sota-oikeus tuomitsi minut kuolemaan, vaan kuningas lievensi tuomioni ikuiseksi maanpakolaisuudeksi."
"Pyysitkö sinä tätä armoa?"
"En isäni, minä toivoin kuolemaa, saadakseni siten lopun elämälleni, joka on minulle rasitukseksi. Rykmenttini rintamassa riisti piiskuri ulkonaiset upseeriarvoni merkit. Senjälkeen käskettiin minut menemään ja kahdeksan päivän sisään jättämään Suomi, muuten menetän henkeni."
"Minun poikani, minun onneton poikani", huusi Koiskinen… "Sinä olet tullut ankarasti, mutta oikein rangaistuksi. Tule minun syliini! En tahdo lisätä kärsimyksiäsi. Onneton, erehtynyt, olkoon Jumala sinulle armollinen!"