Nuorukainen syöksi ylös. Ilosta huudahtaen vaipui hän isänsä rinnoille. Heidän kyyneleensä tapasivat toisensa. Se oli liikuttava näky.
"Meidän pitää matkustaa heti", lausui vanhempi Koiskinen. "Jo tänä yönä lähdemme matkalle kotia. Meidän pitää; kiiruhtaa äitisi luo, josta sinun kohta pitää erota. Milloin lankesi tuomiosi?"
"Kaksi päivää sitte."
"Siis jääpi meille vaan kuusi päivää, jonka saamme olla yhdessä. Kaksi vuorokautta menee matkalla ennenkun olemme kotona. Siten jääpi meille ainoastaan neljä päivää, jonka saamme viettää yhdessä ja valmistella eroa varten. Minä käsken Svärdin ostamaan sinulle hevosen. Otamme mukaamme niin vähän tavaraa kuin mahdollista. Kuta pikemmin pääsemme täältä sen parempi".
Koiskisen kutsumuksesta tuli sisään hänen monivuotinen, uskollinen palveliansa, rakuuna Svärd. Koiskinen antoi hänelle rahat ja Svärd onnistuikin saamaan ostaa vahvan ja hyvän hevosen. Valmistukset matkaa varten olivat pian tehdyt ja heti puolen yön jälkeen jätti Koiskinen, hänen poikansa ja rakuuna Porvoon ja matkustivat pohjoiseen, Pernajaan päin. Svärd tunsi mukana seuraavassa ratsastajassa nuoren Koiskisen, vaikk'ei ollut tietävinään, kuka hän oli. Rehellinen palvelija huomasi heti, että jotakin oli tapahtunut. Hän pysyi sentähden jonkun matkan päässä seurueestansa, että isä ja poika saisivat häiritsemättä puhella keskenänsä.
Jo kello kaksi aamulla alkoi päivä valjeta. Tähän aikaan olivat matkustavaiset tulleet metsäiseen maisemaan. Tie oli tässä niin kaita, että tuskin kaksi henkilöä voi ratsastaa rinnatusten. Koiskinen katseli poikaansa. Solakka ja korkea vartalo oli sama kuin ennenkin, vaan kasvot olivat vaaleat ja niissä näkyi vielä merkkejä kärsimyksistä ja sieluntaisteluista. Otsassa näkyi kaksi syvää juovaa ja katse noista mustista silmistä oli synkkä ja totinen. Tuo muinoin hymyilevä ja nuoruuden terve muoto oli vankeudessa kokonaan muuttunut. Vaikka hän oli vaan jonkun vuoden yli kahdenkymmenen, näytti hän neljänkymmenen vuoden mieheltä, niin paljon oli hän vanhentunut. —
Koiskinen huokasi raskaasti. Pojan muuttunut näkö koski syvälle hänen sydämeensä. Hänen epävarma tulevaisuutensa teki isän rauhattomaksi. Missä vieraassa maassa oli hän löytävä rauhamajan? Hän oli kasvatettu ainoastaan sotilaaksi. Sodan liekki paloi Europassa, eikä tälle nuorelle miehelle luultavasti ollut vaikea päästä sotamieheksi. Käsiä, jotka osasivat käyttää miekkaa, tarvittiin kaikkialla; urhoolliselta ja lahjakkaalta upseerilta ei ollut tulevaisuus hävinnyt.
Äkkiä keskeytti Koiskinen äänettömyyden.
"Minulla on yksi kysymys tehtävä sinulle", lausui hän pojalle, "johon minä toivon sinun suoraan vastaavan."
"Kysykää, isäni, ja te tulette tietämään totuuden".