"Meitä silmäillään", lausui kreivi. "Suvaitsetteko ottaa käteni, niin menemme toiseen huoneesen, jossa saamme uteliailta silmiltä ja kuulustelevilta korvilta paremmin rauhassa puhella keskenämme."
He läksivät tanssisalista. Musta domino seurasi heitä matkan päässä.
Se oli Ranck, joka ei silmänräpäykseksikään laskenut Katariina
Jägerhornia silmistänsä.
"Häntä seuraava mies on sama henkilö, jonka ennen olen nähnyt hänen seurassansa Wiaporissa", ajatteli Ranck. "Sama pitkäkasvuinen vartalo, sama ryhti, minä en erehdy, mutta kuka se mahtaa olla. Hänen univormustansa ja kunniamerkeistänsä päättäen on hän joku korkeampiarvoinen henkilö."
Hän seisahtui ja kääntyi erääsen yksin seisovaan, keskiajan ritariksi puettuun henkilöön ja kysyi häneltä, kuka oli tuo neiti Jägerhornia kulettava mies.
"Se on kenraali, kreivi van Suchtelen", vastasi naamio. "Mutta miksi kysytte sitä?"
Ranck ei vastannut mitään. Kenraali oli seisahtunut ja puhui muutamia sanoja isännälle.
"Nämä ovat suurimmassa määrässä viehättävät pidot, paras raatimieheni", lausui hän puoliääneen. "En unhoita ilmoittaa tästä hänen majesteetillensa keisarille ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa. Stanislainritariston nauha on tuleva osaksenne."
Ihastunut raatimies ja isänmaansa vihollinen kumarsi syvään ja punastui ilosta. Hän oli salaisuudessa jo vannonut uskollisuuden valan Wenäjän tsaarille. Joutavasta ritaritähdestä möi hän kunniansa ja arvonsa; mikä kurjuus ja halpamaisuus!
Van Suchtelen ja hänen kumppaninsa ovat asettuneet vähäiseen syrjäkammioon, jota ainoastaan katosta riippuva lamppu valaisi. Se oli ihana, pieni huone ja erittäin sopiva ystävälliselle keskustelulle. Kun molemmat liittolaiset tulivat huoneesen, oli Ranck jo ennen heitä tullut sinne ja piiloutunut paksujen oviverhojen taakse, joiden syvät poimut kokonaan peittivät hänen. Lähellä häntä sohvassa istui van Suchtelen ja neiti Jägerhorn, aavistamatta että joku askele heistä seisoi tarkka kuuntelija.
"Ja te hyväntahtoisesti siis olette kaikin puolin toimittaneet minun asiani?" kysyi van Suchtelen.