Venäläiset 4,000 miehellä anastivat Helsingin ja alkoivat sitte Wiaporin piirityksen. Helsingin ja Wiaporin välinen jää oli niin vahva, että voitiin sen yli kulettaa sekä joukkoja että sotatarpeita. Bleekholman kukkuloiden taakse oli asetettu vihollisen tykistö, joka 17 päivänä maaliskuuta k:lo 12:sta 5:teen j.p. suurella koroituksella heitteli 12 ja 6 naulasia kuulia; seuraavina 18, 19 ja 20 päivänä häiritsi vihollinen muutamia tuntia päivässä ja yölläkin niinhyvin kranaateilla ja tulikuulilla kuin myös tavallisilla laukauksilla; sillä aikaa asetettiin suurempi tykistö Skansiniemelle.
Tähän ampumiseen vastattiin niistä rakennuksista linnoituksessa, jotka olivat lähinnä vihollista. Vihollisen äkkikarkaamisen estämiseksi tehtiin jäävalkama, vaan pakkanen esti sitä avoinna pitämästä. Tarpeellinen vartioiminen laiminlyötiin, mutta linnaväkeä väsytettiin tarpeettomasti öisillä melskeillä.
Nyt muutama sana itse linnoituksesta.
Tämä pohjolan suurin linnoitus on perustettu seitsemälle saarelle, joista neljä, läntinen Svartö, pieni ja suuri itäinen Svartö ja Longörn suojelevat päälinnoituksen, tuon voittamattoman, melkein kokonaan vallimajan tapaan raketun Vargöön. Gustafssvärdin päälinnoitus vartioitsee kolminkertaisella vallirivillään merenpuolista kaitaa väylää ja suojelee sitäpaitsi kaikkia muitakin varustuksia. Kaikki nämä varustukset tukevat mestarillisella tavalla toisiansa. Ne ovat osiksi hakatut kallioon ja sentähden yhtä vahvatkin; tämä kokonaisuudessaan on arvoisa muistopatsas linnan ikuisesti muistettavalle perustajalle, suurelle Ehrensvärdille, joka itse lepää täällä teostensa keskellä. Linna oli todellinen hohtokivi Ruotsin kuninkaan kruunussa, jota venäläinen kotka himokkaasti vainui kynsihinsä.
Tykistön evesti Argun johti vihollisen puolelta linnoituksen ampumista. Tämä tapahtui semmoisella viekkaudella ja viisaudella, joka vei perille. Linnan väen piti nimittäin aina olla jaloillaan ja sillä tavoin väsytettiin sotamiehet. Sotajuonia, paikkaa ja aikaa muutettiin joka päivä. Argun oli oikea herättäjä asukkaille Wiaporissa, jonka komentaja tarpeettomasti ja varomattomasti tuhlasi linnoituksen ampumavaroja siten, että hän koko tykistöllä vastasi vihollisen muutamiin laukauksiin, joita venäläiset laukasivat linnaa vastaan enemmän viekkaudesta kuin vahingon tarkoituksessa.
Amiraali Cronstedt seisoi työhuoneensa ikkunassa ja katseli miettiväisenä linnoitusta. Kello oli noin 11 edellä puolisen. Vaalea talvi-aurinko heikoilla säteillään valaisi seutua. Vihollinen oli viime yönä ampunut tavallista kiivaammin. Muutamat tuliset kuulat olivat sytyttäneet yhden saaristolaivan katoksen tuleen ja, vaikka se heti sammutettiin, teki kumminkin amiraalin hyvin rauhattomaksi, alakuloiseksi ja surulliseksi.
"Asemani on hyvin mieltämasentava, sillä en todellakaan tiedä, miten minun tulee menetellä näissä sotaisissa oloissa", lausui hän itseksensä. "Tuo suuri edesvastaus, joka minulle on uskottu, panee minun värisemään. Minä olen merimies enkä maasotilas. Neuvonantajani, niiden joukossa Jägerhorn, joka on minua lähinnä päällystössä, epäilevät puolustuksen mahdollisuudesta. Tarpeetoin veren vuodattaminen ei hyödytä mitään. Sopimus vihollisen kanssa, jonka kautta linnoitus ja sotalaivasto saataisiin pelastetuksi, olisi ehkä paras ja varmin keino päästämään kaikista vaikeuksista."
Sill'aikaa kuin velvollisuus ja omatunto amiraalissa taistelivat, oli hänen pahahenkensä Jägerhorn tullut sisään tavallisuuden mukaan ilmoittamaan linnoituksen tilasta. Kun Jägerhorn jo oli myönyt itsensä viholliselle, niin väijyi hänen katseensa ylipäällikköä ja hän hymyili kuin saatana kiusatessaan Jumalan ainokaista poikaa.
"Mitä uutta?" kysyi amiraali heikolla äänellä.
"Vihollinen on tehnyt joukon liikkuvia tykkisuojuksia, joita ne kulettavat kallioiden ja niemien takapuolitse ja lähestyvät siten linnoitusta", vastasi Jägerhorn. "Heidän kuulansa saivat yöllä aikaan tulipalon. Meidän on mahdotoin asettaa kanuuniamme siten, että voisimme hyödyllä ampua näitä suojuksia ja sentähden saattavat viholliset helposti hyökätä päällemme."