"Niin, herra amiraali, se todellakin olen minä, joka vielä kerran tulen välittäjänä ja teidän persoonallisena ystävänänne", lausui muukalainen, joka ottaen naamion silmiltään näytti van Suchtelenin hymyilevän naamion.
"Teidän keskustelunne Svartöön päällikön kanssa onnistui", vastasi amiraali soimaavalla äänellä, "mutta Wiapori ei olekkaan kaupaksi; se voitetaan ainoastaan kuulilla ja ruudilla."
"Niitä ei tule puuttumaan", vastasi Suchtelen. "Wenäjän keisari, minun herrani, on päättänyt ensi aluksi uhrata 24,000 miestä hyökkäykseen linnoitusta vastaan ja nämät miehet jo ovat tulleet Loviisaan. Sama luku on tulossa sisä Wenäjältä, jos ei ensimäinen hyökkäys onnistuisi, jota kumminkaan ei voi ajatellakkaan vielä vähemmin uskoa. Olen tullut vastavärien sanomaan tätä teille sekä ilmoittamaan, että linnoitus valloittamisen perästä annetaan joukkojen ryöstettäväksi."
Amiraalin kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Svartön antautuminen oli murtanut hänen miehuutensa. Suuret hikipisarat valuivat hänen otsaltansa ja samalla tärisytti kylmä veri hänen ruumistansa.
Van Suchtelen huomasi hänen heikkoutensa ja käytti sitä viisaasti hyväksensä.
"Onko teidän ylhäisyytenne hiljakkoin saanut tietoja Ruotsista?" kysyi hän.
"En, sillä talvi estää kaiken yhteyden ja sentähden en ole pitkään aikaan kuullut mitään Tukholmasta", vastasi Cronstedt.
"Sitte voin ilmoittaa teille tärkeitä uutisia", lausui van Suchtelen, "niin tärkeitä, että niiden kuultua mieluummin kuuntelette esityksiäni."
Amiraali katsoi häneen mieltyneenä ja uteliaana. Venäläinen nauroi sydämessään, joka oli täynnä ainoastaan ilkeätä valhetta ja petosta, joilla hän aikoi vangita uhriansa.
"Antakaa kuulua, herra kreivi", lausui Cronstedt.