"Päähäni pöllähti ajatus, joka, vaikka onkin vähän uskallettu, ei kumminkaan vahingoita mitään", lausui hän. "Minä käyn amiraalin luona ja kerron hänelle keskusteluni kuninkaan kanssa. Kun hän saa tietää, että kuningas juhlallisesti lupasi ensi avovedellä lähettää Ruotsista varoja ja joukkoja, niin ehkä se vähän rohkaisee häntä." Durietz hymyili.
"Amiraalin entinen miehuus ja rohkeus on kerrassaan kadonnut", lausui hän. "Svartön antauminen on musertanut hänen. Koko Cronstedtin käytös päällikkönä on sielutieteellinen arvoitus, jonka vasta tulevaisuus on selvittävä. Voitte kumminkin koettaa, sillä enemmän se nyt on hyödyksi kuin vahingoksi, ja ainakin on se teille kunniaksi."
Muutamia päiviä tämän jälkeen kokoontui sotaneuvosto. Tässä venäläisten lahjojen jo täydelleen vaikuttamassa kokouksessa esitti amiraali Wiaporin antaumisen ehdot. Ainoastaan joku heikko väite tehtiin tätä vastaan. Jägerhorn kuvasi pitemmän puolustuksen mahdottomaksi valtavampaa, vihollista vastaan — joka vaan näkyi paperilla — ja maalasi kaikilla kirjavilla väreillä sen vaaran, joka voisi syntyä niskoittelemisesta venäläistä ylivaltaa vastaan. Useammat sotaneuvoston jäsenistä olivat samaa mieltä hänen kanssansa. Amiraali ei kau'emmin vastustanut noita petollisuuden synnyttämiä pakoituksia. Muutamien yhtymisten perästä tehtiin hänen ja van Suchtelenin välillä, 6 päivänä Huhtikuuta, tuo surkea ja kurja sovinto, jonka kautta kaikki Wiaporin linnoitukset, paitsi Gustafsvärd, joutuivat venäläisten käsiin. Vasta 3 päivänä Toukokuuta k:llo 12 päivällä oli päälinnoitus jätettävä hänen keisarillisen majesteettinsa sotajoukkojen haltuun, ell'ei sanottuun päivään saakka linnoitukselle saapuisi vähintäänkin 5 linjalaivan suuruista apua: tämä oli ymmärrettävä siten, että apulähetyksen piti sanottuna tuntina olla saapunut aivan Wiaporin satamaan, sillä muutoin, vaikka se olisikin ollut ulompana jo näkyvissä, sitä ei pidetty saapuneena.
Sellainen oli tämä sovinto. Wiaporin antaumisen vertaista ei löydy sotahistoriassa, vaikka siellä tavataankin joku linnoitus pelkän petoksen kautta jätetyksi viholliselle.
Jo seuraavana päivänä asettui vihollinen linnoituksiin Långörn, Länsi-Svartö, Pieni Itä-Svartö ja siten väheni suuri osa puolustusvoimista. Sekä linnoituksen päällikkökunnan että sotamiesten kesken oli yleinen luulo, ett'ei amiraali ilman edullisia ja salaisia syitä olisi tehnyt tätä kummallista sovintoa. Arveltiin jonkun pontevan sotajuonen piilevän tässä sovinnossa. Nämä herkkäuskoiset raukat eivät ajatelleet, ett'ei meri 3 päivänä Toukokuuta koskaan ole ollut sulana Wiaporin ympärillä. Miesmuistiin ei oltu kuultu ympärillä olevan sataman olleen sulana ennen 10 päivää Toukokuuta, joka oli tapahtunut edellisenäkin vuonna 1807, vaikka sekä talvi että pakkanen silloin olivat paljon, lauhkeampia. Se oli sentähden saman tekevä päällikölle, jos jätti linnoituksen 6 päivänä Huhtikuuta tahi 3 päivänä Toukokuuta. Petos oli jo tapahtunut. Mikä kataluus, mikä häpeä! Onnetoin Cronstedt on nyt korkeamman tuomioistuimen edessä. Hänellä on ankara tili tehtävä ei ainoastaan siitä vahingosta, minkä hän saattoi isänmaallensa, jonka luottamuksen hän petti, vaan myös siitä ruotsalaisesta verestä, joka kohta oli vuotava hänen viholliselle jättämistänsä ruotsalaisista laivoista ammuttujen ruotsalaisten kuulien tähden.
Erityisessä pykälässä oli sovittu: "että amiraali saisi lähettää kaksi sananviejää kuninkaan luo, yhden eteläistä ja toisen pohjoista tietä. Ne ovat varustettavat tarpeellisilla passeilla ja suojelusvahdilla ja heidän matkaansa on kaikin tavoin edistettävä."
Niinpian kuin Ranck sai ystävältään Durietzilta tietää, mitä oli tapahtunut, oli hänen harminsa ja suuttumuksensa rajatoin. Hän meni heti päällikön luokse ja pyysi päästä hänen puheillensa, joka myös myönnettiin. Ranck ilmoitti nimensä ja amiraali kysyi, miten hän voisi olla Ranckille avullinen.
"Siten, herra amiraali, että tahtoisitte kuulla minun sanojani", vastasi Ranck pontevasti. "Minulla on teille, herra amiraali, kerrottavana jotakin tärkeätä. Muutama viikko sitte tulin Tukholmasta, jossa persoonallisesti puhelin kuninkaan kanssa."
"Ja kuinka jaksoi kuningas noissa uusissa olosuhteissa, jotka siellä ovat tapahtuneet?" kysyi amiraali nähtävästi liikutettuna.
"Hänen majesteettinsa voi erittäin hyvin", vastasi Ranck. "Mutta en käsitä, mitä muuttuneita olosuhteita tarkoitatte, herra amiraali."