"Tuo sanansaattaja on ripeä ja miehekäs mies", mumisi hän, "mutta mitä tarkoitti hän tervehdyksellä Lohjan kestikievarin isännälle, sitä minä en oikein käsittänyt."
Vielä kaksi päivää matkustettuaan saapui Ranck Tampereelle, joka oli pieni kaupunki ja jossa löytyi useita ja selviä todistuksia venäläisten siellä olosta. Useiden huoneiden seinillä näkyi luotien jälkiä. Ranck päätti täällä levätä tavallista kauemmin ja hankkia tietoja vihollisesta. Hänelle ilmoitettiin, että useita pahoin haavoitettuja suomalaisia sotilaita, niiden joukossa luutnantti Brunou, makasi kaupungin lasareetissa ja hän päätti käydä heidän luonansa, saadaksensa tietää jotakin itse taistelutantereelta.
Ilman vastuksitta pääsi Ranck lasarettiin. Täällä oli yli kolmekymmentä hänen maamiestänsä sullottuina kahteen huoneesen. Useammat heistä olivat pahoin haavoitetut ja useammissa kahakoissa joutuneet venäläisten käsiin. Luutnantti Brunouvilla oli oma huoneensa, erillään miehistön huoneista. Hän oli saanut luodin mahaansa ja se piti häntä kuusi viikkoa sairasvuoteella. Tuskallisen leikkauksen kärsittyään oli hän nyt melkein terve. Hän oli erittäin urhoollinen ja kelpo upseeri. Brunou oli yksisilmäinen ja peitti tuon viallisen silmänsä alaskammatulla hivuskiehkuralla. Tuo silmä oli erään kaksintaistelun jättämä muisto.
Hän otti mielihyvällä Ranckin vastaan ja kun sai tietää hänen matkansa tarkoituksen, tuli hän hyvin alakuloiseksi ja murheelliseksi. Hän ei tahtonut uskoa Wiaporin menettämistä mahdolliseksi, mutta kun Ranck päättävästi vakuutti siitä, niin itki tuo miehekäs mies kuin lapsi ja huusi taivaan rangaistusta pettureille.
"Samallainen veitikka on Klingsporikin", huudahti Brunou kiivaudessaan. "Samoin kuin Cronstedt, Gripenberg, Jägerhorn ja muut isänmaan viholliset pelaa hänkin petturin tehtävää, se on aivan varma. Hänen menettelynsä syynä ei ole yksistään pelkurimaisuus, vaan siihen liittyvät valtiollinen omanvoiton pyynti, vallanhimo ja petturimaisuus. Olen saanut kuulla, että hän Siikajoen ja Revolahden voittojen jälkeen on loikonut tyhjäntoimittajana Kalajoen ja Raahen ympäristöllä. Ainoastaan siinä on tehnyt hyvää, kuin hankki sotaväelle uusia hevosia, vaunuja ja rattaita niiden sijaan, jotka tarpeettomasti jätti vihollisen saaliiksi. Sandels on tätä nykyä ainoa, joka pitää sotaa vireillä ja sen tekeekin hän kunnialla. Hän on näyttänyt Klingsporille, ett'ei ole mikään mahdottomuus, talven ja kelin vastuksista huolimatta, tunkeutua eteenpäin ja ajaa vihollisen takaperin. Hänellä on ollut useita kauniita seikkailuja venäläisten kanssa ja hänen luoksensa Karjalan kansa kokoontuu suurissa joukoissa, jotka kaikki ovat hyvin aseilla varustetut ja hehkuvat taistelun halusta."
Nämä tiedot eivät olleet Ranckista erittäin hauskoja, mutta kumminkin hyvin tervetulleita uutisia. Koko seutu aina Pietarsaareen asti oli vihollisen vallassa ja tie pohjoseen päin siis hyvin vaarallinen matkustaa. Jos hänellä Helsingissä olisi ollut aavistusta tästä, ei hän olisi valinnut tätä tietä. Nämä huolensa ilmoitti hän Brunouille, joka siihen vastasi:
"Siitä mitä minulle seikkailuistanne olette kertoneet, päätän varmaan, ett'ette vielä ole vapaa vainoojistanne. Helposti voitte itsekin huomata, kuinka tärkeä viholliselle on kaikin tavoin estää ja pidättää teidän matkaanne. Jos nyt olettekin onnistuneet välttää heidän vainoomisensa, niin uskokaa minua, että silloinkuin vähimmän voitte aavistaakkaan, alkavat ne uudelleen. Kasakka-upseeri patrullinensa ei ole ainoa, jota teidän tulee pelätä. Se on varmaan jo ilmoittanut kaikkiin venäläisiin vahtipaikkoihin hänelle annetuista määräyksistä ja teidän matkanne tarkoituksesta. Vasta kun olette päässeet omien joukkojemme seuduille, voitte olla varma turvallisuudestanne. Mutta sinne on tie pitkä ja sitä ennen voitte olla kuoleman oma."
"Ette anna minulle juuri lohduttavia toiveita", lausui Ranck, "mutta minun täytyy myöntää, että lauselmanne ovat kokemuksen mukaiset. Antakaa minulle kumminkin hyvä neuvo, miten minun nyt pitää menetellä ja olen siitä teille erittäin kiitollinen."
Brunou näkyi miettivän, sitte vastasi hän: "Minun mielestäni on teidän sopimaton matkustaa samalla tapaa kuin tähän asti. Ensiksi on valitsemanne tie aivan vaarallinen, jonka tähden teidän tulee valita toinen. Luulen viisaimmaksi, että vetäydytte enemmän sisämaahan Savon rajalle ja ylös Karjalaan, jossa voitte toivoa apua Sandelsin joukoilta, sillä ne liikkuvat niillä seuduin. Asukkaat myös siellä ovat täydelleen isänmaan-mielisiä, niin että aina voitte toivoa tukea ja uskollisuutta heiltä. Sitte tulee teidän jo täällä Tampereella pukeutua sopivaan valepukuun, joka tekee teidät vainoojillenne tuntemattomaksi. Niinpian kuin pääsette Savon rajalle, täytyy teidän välttää samallaista kulkemista kuin tähän asti. Hevoset ja reet ovat hitaat kulkuneuvot silloin kuin voi kiitää suksilla ja sauva kädessä. Tottunut hiihtäjä helposti ennättää 6 eli 7 peninkulmaa päivään. Mukaanne otatte vaan pienen laukun, johon sopii vähäsen virvoitus-aineita. Yksityiset tehtävät sellaisella matkalla jätän mainitsematta, sillä ne vaihettelevat tilaisuuksien mukaan. Tämä on minun neuvoni ja luulen sen olevan ainoan mahdollisen keinon, jonka kautta saavutatte matkanne tarkoituksen."
Ranckin täytyi myöntää, että Brunouin antamat neuvot olivat hyvät ja hän päätti seurata niitä. Seuraavana päivänä aikoi hän lähteä matkaan, vaan lupasi ennen lähtöänsä tulla takaisin näyttäytymään uudessa ja muutetussa muodossaan. Hän otti sydämellisen jäähyväisen Brunouilta ja meni kaupungille toimittamaan asioitansa. Hän ei nähnyt kenenkään vakoilevan itseänsä ja sen piti hän kokonaan tapetun kasakkaupseerin ansiona, kun se ei voinut mitään kertoa hänen tulostansa Kutumäelle.