"Kaikkivaltias Jumala vahvistakoon sinua päätöksessäsi", vastasi isä. "Tämä toivo vaikuttaa, että jonkunlaisella miehuudella voin kantaa suruani. Muutamia päiviä sitte oli minulle kirje äidiltäsi. Serkkusi, nuori Tiainen, oli ollut käymässä hänen luonansa. Hän on nyt hyvinvoipa talonpoika ja on ruvennut isänsä tilalle tuolla Karjalassa. Hän kuuluu olevan kelpo nuorimies ja oivallinen metsästäjä. Tämä Tiaisen suku on erinomaista kansaa, sinun äitisi on paras todistus siitä."
"Minun rakas äitini, jota minä rakastan kaikesta sydämestäni", sanoi nuori mies lämpimällä äänellä. "Suojelkoon Jumala hänen päiviänsä!"
Tuli hetken äänettömyys, jolloin maanpakolaisen silmät katselivat seutua. Oli tultu viljavaan ja kauniisen Elimäen jokilaaksoon rehottavine nurmineen ja rikkaine peltoineen, joita idässä ja lännessä ympäröi tuuheat majesteetilliset havumetsät. Nämät muodostavat miellyttävän ja kuvaavan reunuksen noille monille luonnonnäkymöille, joita Suomessa löytyy. Pienten lintujen viserrykseen sekoittui oravan ja metson kurrutus. Karja söi rehevillä niityillä, samalla kun joen surullinen lirinä täytti mielen synkkämielisillä katselmuksilla.
"Oi, minun kaunis, ihana synnyinmaani, missä on sinun vertaistasi maailmassa?" huudahti nuori Koiskinen hurmaantuneena. "Ei koskaan enää loista minun silmäni ihastuneina sinun järviesi, laaksojesi, vuoriesi ja virtojesi näkemisestä. Ei koskaan enää minun korvani kuule kantelen säveleitä ja lauluja 'Luonnottarista', 'Kalevalan sankareista', 'Ilmarisesta', joka 'taivon kantta takoi', ja 'Wäinämöisestä', joka loi maan tuhansine järvineen, niemineen, saarineen, puineen ja kasvineen. Kaikki on kadotettu paitse — muisto."
"Ja tämän maan, tämän sanomattoman rakkaan Suomenmaan tahdoit sinä antaa palkinnoksi, saaliiksi ja ryöstettäväksi meidän perintövihollisellemme Wenäjälle", lausui vanhempi Koiskinen, joka ei voinut unhottaa poikansa tekoa. "Tämän maan tahdoit sinä nähdä poljettuna ja ryöstettynä villeiltä kasakoilta ja venäläisiltä. Verelläni olen koettanut pestä sen epäkunnian ja häpeän, jonka olet kiinittänyt nimeemme. Petturin isäksi kutsutaan minua kuolinpäivään asti, oi, mikä katkera kohtalo!"
"Isäni, ole armollinen minulle, sinun surusi, sinun syytöksesi murtavat, tekevät minut kykenemättömäksi", huudahti nuori mies. "Sentähden armahda minua ja älä puhu enempää siten."
"Se oli suruni viimeinen hyökkäys, sinä et kuule minun enää valittavan", vastasi isä. "Tästälähin kätken ajatukseni sydämeeni. Taistelu on taisteltu, minä olen mies ja voin kantaa kohtaloni."
Puolenpäivän aikaan levättiin eräässä talonpoikaisessa talossa ja syötettiin hevosia. Koko yö jatkettiin ratsastusta ja seuraavan päivän iltana näkyi eräältä mäeltä, miten Kyminjoki laskeuvan auringon säteissä huuhtoi laineitaan. Joen läntisellä rannalla näkyi yksinäinen talo tuuhean metsän ympäröimänä. Vanhempi Koiskinen osoitti kädellään pitkää, punaseksi maalattua kartanoa.
"Meidän kotomme!" huudahti hän. "Se on Pulkin tila. Tunnetko vielä?"
Kysymyksen teki hän pojallensa, jonka silmät vettyivät kyynelistä.