Kohta olivat kasakat kiini. Uusi taistelu alkoi ja päätös oli kokonaan toisellainen. Ei ainoakaan murhapolttajista päässyt pakenemaan ja kumppaneillensa kertomaan, mihin muut olivat joutuneet. Tiaisen hurjat sotilaat eivät antaneet armoa. Henki hengestä oli heidän sotahuutonsa. Jok'ainoa kasakka makasi joko kuolleena eli kuolevana maassa. Heidän aseensa ja hevosensa tulivat voittajien saaliiksi. Lunta satoi ja se peitti kaatuneitten ruumiit. Vasta sitte, kuin myöhään keväällä auringon säteet sulattivat lumikinokset, näkyivät nuo kammottavat todistukset siitä, että taistelu tässä oli ollut. Karhut ja sudet saivat silloin runsaan saaliin. Lukemattomat olivat suomalaisten ja venäläisten ruumiit, jotka tällä tavoin löydettiin. Jotkut näistä olivat kaatuneet taisteluissa, toiset salamurhaajien tappamina. Pohjolan talvisodassa on niin kammottavia tapauksia, ett'ei niitä kenkään voi aavistaa.
Kun Tiainen ja hänen miehensä palasivat kartanolle, ei rakennuksista enää ollut kuin savuavat tuhkaläjät jälellä. Naiset ja lapset olivat myös kääntyneet takaisin ja itkivät nyt ja vaikeroivat. Tiainen tarkasteli kaatuneita. Simolinen ja yksi rengeistä olivat kuolleet. Toinen renki oli vielä elossa, vaikka pahoin haavoitettuna. Ranck ja Paavo hengittivät vielä. Tiainen itse tutki heidän haavojansa ja käski kiireesti laatimaan oksista paarit, joilla voitiin haavoitetut kulettaa metsässä olevaan leiripaikkaan.
"Nämä miehet ovat saaneet pahoja haavoja", lausui talonpoika-päällikkö, kun hän päretulen valossa tarkasteli Ranckin rintaa. "Tämä kaatunut on arvokas mies, sillä sisusnutun rinnassa on hänellä ritarimerkki ja tähti. Luoti on pyyhkäissyt ritari-merkkiä ja siten ehkäissyt laukauksen voimaa. Tuo leikkikalu luultavasti pelasti hänen henkensä. Hänen kumppanillensa on käynyt vieläkin pahemmin. Jouduttakaa paaria, että onnettomat saisivat tarpeellisen avun, jota he hyvin tarvitsevat."
Tiainen oli ulkomuodoltaan hyvin vahvan ja tanakan näköinen. Hänen pitkä, vaalea tukkansa ja siniset silmänsä osoittivat pohjolaista syntyperää. Hänen kasvojensa piirteet olivat avoimet ja rehellisen näköiset ja korkea otsansa kuin myös sievä suunsa lisäsivät hänen muotonsa miellyttäväisyyttä. Hän ehkä oli korkeintaan 34 eli 35 vuoden vanha. Pukuna oli hänellä lyhyt nuttuturkki, sisusvaatteet peurannahasta ja pitkävartiset, hylkeennahkaset saappaat. Hänen korkea ja voimakkaan näköinen vartalonsa vaati kunnioitusta ja kuuliaisuutta. Hän oli noiden pohjolan tilanomistajain elävä kuva, jotka muinaisilla valtiopäivillä kohottivat äänensä ja lukivat lakia itse kuninkaalle ja ruhtinoille.
Sittenkuin molemmat kuolleet olivat haudatut, läksivät karjalaiset talosta ja veivät mukanansa leiriin sekä turvattomat naiset ja lapset että myös nuo kolme haavoitettua. Kun näiden haavat täällä tulivat sidotuiksi, hankittiin päivemmällä kaksi rekeä, joihin haavoitetut huolellisesti pantiin ja kuletettiin Tiaisen pääkortteeriin Kalpissa; siellä oli välskäri ja voitiin muutenkin haavotetuille antaa tarpeellinen hoito. Ranckista oli vuotanut niin paljon verta heikontaen hänen siten, ett'ei hän jaksanut puhella mitään, eikä antaa minkäänlaisia selvityksiä. Paavo oli saanut useampia keihään pistoja ja hän makasi jo kuin kuollut. Useiden turhien koetusten perästä onnistui välskäri vihdoinkin saamaan kuulan Ranckin rinnasta. Kalpeana ja silmät kiini vaipuneina makasi amiraalin sanansaattaja tautivuoteella. Uskollisesti oli hän täyttänyt velvollisuutensa, miehuullisesti oli hän taistellut saadaksensa tehtävänsä toimitetuksi ja urhoollisesti kaatunut taistellessaan ylivaltaa ja petosta vastaan.
Eteläiselle sanansaattajalle kävi melkein samoin. Kun luutnantti Bremer oli ehtinyt Hankoniemen lähistöön, karkasi hänen päällensä äkkipikaa venäläisiä sotamiehiä ja tekivät hänen vangiksi. Turhaan näytti hän venäläistä passiansa; turhaan väitti hän tällaista menettelyä kansanoikeuksien loukkaukseksi. Hänelle vaan ivallisesti naurettiin. Bremer vietiin Porvoon vankilaan, eikä päässyt vapaaksi, ennenkuin sota loppui.
Jo oli Toukokuun 5 päivä, jolloin sopimuksen mukaan Wiapori oli jätettävä venäläisille. Satamassa oli vielä heikko jää-peite. Sotamiesten suuttumus oli rajatoin; he vielä viimeisessäkin silmänräpäyksessä uhkasivat murhata ylipäällikkönsä. Mutta heillä ei ollut johtajaa; vihollinen oli portilla; siis täytyi tyytyä onneensa. Kello löi kaksitoista. Muutamia satoja miehiä kerrassaan läksi linnasta ja laski aseensa vähälukuisen ja kurjan vihollisvoiman jalkoihin, jonka voiman he vielä tälläkin silmänräpäyksellä tiesivät voivansa karkoittaa. Raivoissaan repivät he palasiksi lippunsa, särkivät kiväärinsä ja kiroilivat katkerasti arvottomia päälliköitänsä. Kyynelsilmin vietiin he venheellä mantereesen, sillä jää ei enää kannattanut. Ruotsalaiset joutuivat sotavangeiksi, vaan suomalaiset saivat mennä kotiansa. Useat heistä eivät kumminkaan sitä tehneet. Lukemattomia vaaroja ja vaivoja kärsittyään etseivät useammat heistä taistelevia maanmiehiänsä. Vaimot ja lapset, rauha ja iloisuus oli heitä kotona odottamassa, mutta isänmaanrakkauden ääni oli voimakkaampi, ja kohta osoittivatkin he viholliselle, ett'ei se ollut heidän syynsä, jos keisarillinen kotka hallitsi Ehrensvärdin hautaa.
Mutta venäläiset viettivät tapauksen johdosta juhlallisen Te Deumin [jumalanpalveluksen]. Heillä olikin siihen syytä, sillä heidän saaliinsa oli runsas. Lukemattakaan voittamatonta linnoitusta saivat he sen osan laivastoa, joka oli Wiaporissa, ja siihen kuului 3 rekattia, 6 pienempää laivaa, 20 tykkivenhettä, 51 ruuhta y.m., kaikkiaan 88 alusta, yli 2,000 kanuunaa, 9,000 kivääriä, 2,000 sentneriä [sentneri = 100 naulaa] ruutia, 340,000 luotia y.m. ja kaikki tämä maksoi heille vaan noin 15 päivän pommituksen ja muutamia satoja tuhansia ruplia lahjoina. Linnan anastamisen kautta sai sota toisen muodon ja se olikin venäläisille tärkein. Niin kau'an kuin tämä tilkku oli ruotsalaisten käsissä ja he Englannin avulla olivat herroja merellä, niin kau'an voitiin myös taistelua jatkaa edistymisen toivolla. Suomen sotajoukko kyllä oli sysätty aina pohjolan salomaille, mutta aikomus oli kohta tuoda ruotsalaiset sotilaat Wiaporiin ja keräytyneinä sen suojelevien muurien taakse, hyökätä sieltä ulos, katkaista venäläisten sotajoukkojen kulkuneuvot ja siten pakoittaa heidät suin päin peräytymään. Onnettomimmassa tapauksessa olisi täällä myös ollut varma suojapaikka hajoitetuille joukoille, jotka täältä lisätyillä ja uudistetuilla voimilla olisivat aina voineet rynnätä ulos. Nyt olivat suhteet kääntyneet. Maan takaisin valloittaminen niin mahtavalta vastustajalta oli melkein kokonaan mahdottomuus. Ruotsalaisilla ei ollut enää jalan sijaa ja heidän maalle nousevat joukkonsa tulisivat varmaan työnnetyiksi takaisin, ell'ei kokonaan hävitetyksi. Sanalla sanoen, Suomi oli ja tuli olemaankin auttamattomasti menetetty. Kummallista vaan oli, että Cronstedt vielä viimeisellä silmänräpäykselläkin luuli tehneensä oikein ja töin tuskin saatiin häntä pidätetyksi Ruotsiin palaamasta ja todistamasta viattomuuttansa asiassa. Niinhyvin hän kuin Jägerhorn ja Gripenbergkin menettivät ritari- ja muut arvo-merkkinsä, mutta edesvastaukseen ei heitä voitu langettaa, sillä Aleksanderin rauhansopimuksessa oli sellainen pykälä, joka vapautti syytöksestä ne: "jotka töillä eli ajatuksilla olivat H. M. Keisarin hyväksi toiminneet." Siten välttivät he rangaistuksen täällä alhaalla, mutta korkeampi tuomari löytyy ja hänen edessänsä ovatkin he jo kaikki.
Sillä tavoin menetettiin Wiapori. Katkera huudahdus kuului Itämeren rannoilla, se liiteli yli Pohjanmeren aaltojen, tunkeusi syvälle Karjalan metsiin ja kai'un satakertaiset äänet kertovat: Wiapori on menetetty! Kirous, kirous pettureille, jotka möivät maansa! He ovat Juuttaan kaltaiset, joka 30 hopeapenningistä möi mestarinsa ja herransa!