"Ampukaa!" komensi Ranck.
Pyssyt ja pistoolit lau'aistiin. Laukaukset tekivät hyvän vaikutuksen, sillä useita vihollisista kaatui maahan ja muut vetäysivät kiroillen takaisin.
"Nyt eteenpäin", käski Ranck.
Hän ja muut miehet syöksivät, puukot ja sapelit kohotettuina, pihalle. Hurja ja raivokas taistelu alkoi. Taisteltiin silmä silmää ja rinta rintaa vastaan. Mylläkän aikana onnistuivat naiset ja lapset pakenemaan. Tulipalon kuumuus pakoitti taistelevat vetäytymään ulommaksi kartanolta. Naisten avunhuuto kuului läheisiin metsiin. Ranckin sapeli välähteli kuin salama. Hänen kätensä näytti olevan teräksestä ja hän taisteli sellaisella kestävyydellä ja voimalla kuin muinoiset kaarlolaiset. Mutta ylivoima oli niin suuri, että sitä vastaan oli mahdotoin kau'an kestää. Simolinen oli jo kaatunut keihään lävistämänä ja samoin toinen rengeistä. Siis oli vaan jälellä kolme kahtakymmentä vastaan ja se oli voimissa liika suuri eroitus.
Äkkiä kuului eräs huutavan:
"Tuo on sanansaattaja, minä tunnen hänen. Elävänä eli kuolleena täytyy hänen joutua meidän kynsiimme. Eteenpäin kumppanit ja hävetkää peljätä yhtä ainoata miestä."
Huutaja oli yksi niistä alaupseereista, joka oli kuulunut Ranckin vainoojiin Helsingistä asti. Hurjasti huutaen syöksyivät kasakat Ranckia vastaan. Hän puolusti itseänsä epätoivoisen raivolla. Yksi hänen vastustajistaan laukaisi pistoolinsa aivan häntä likellä. Luoti tunkeusi rinnan oikeaan puoleen ja vieläkin tarttuen miekkaansa kaatui Ranck maahan. Paavo heittäysi hänen ruumiinsa päälle ja koetteli suojella sitä kasakkien raivoa vastaan.
"Tahdotteko tappaa kaatuneen miehen, te roistot", huusi uskollinen palvelija. "Tehkää hänet vangiksenne, mutta älkää tappako häntä, te kurjin joukko maailmassa."
Paavo ei puhunut enää. Kuolevana vaipui hän yhdessä herransa ruumiin kanssa ja sulki sen syliinsä. Venäläiset päästivät oikein raivokkaan riemuhuudon. Tähän huutoon vastasi toinen, jota kuullessa kasakat kalpenivat pelvosta. Tulen valossa näkivät he mustan rivin nuolen nopeudella kiitävän eteenpäin. He näkivät aseiden välkkyvän. Kiiruusti hyppäsivät he hevosiensa selkään ja ajoivat nopealla ravilla talosta.
Mutta tuo musta, syöksyvä rivi oli nopeampi. Siinä oli noin sata miestä hiihtäviä karjalaisia ja hämäläisiä, jotka kuuluivat Tiaisen joukkoon; nämä olivat olleet yötä noin 1/4 peninkulmaa Simolisen talosta. Joukot olivat etsimässä erästä venäläistä ampumavara- ja muona-kuormastoa. Jauhokulit maksoi näillä seuduin 25 riksiä ja Tiainen tarvitsi muonaa joukollensa. Palavien rakennuksien loiste oli herättänyt vahtien huomion ja he aavistivat pahaa. Muutaman minuutin kuluttua olivat sukset jalassa ja joukko matkalla palopaikalle. Tiainen itse johdatti miehiänsä ja, kun he vähän matkaa talosta tapasivat huutavat ja pakenevat naiset ja saivat heiltä kuulla tapauksesta, niin kiiruhtivat he vieläkin nopeammin joutuaksensa hätyytetyille avuksi.