"Minä palaan takaisin ja menen veli Nybergin luokse saadakseni kuulla hänen mielipidettänsä asiasta", lausui mestari Krok hiljaa itseksensä. "Täällä on joko eläviä eli kuolleita aivankuin huuhkaimia rämeikössä. Jotain erinomaista täällä tapahtuu, se on varma."
Hän aikoi kääntyä ja mennä Nybergin luokse, joka asui puutarhan portin viereisessä huoneessa, mutta ei voinut liikkua paikaltansa. Hänen takanansa ja sivullansa näkyi uusia varjoja itse puutarhassakin. Ukko Krok yhtaikaa värisi ja hikoili.
"Hitto vieköön", mumisi hän. "Lybeckin punssi oli väkevää ja minä join sitä liika paljon. Olenhan aivan kokonaan pyörröspäinen. Ehkä menen tuonne raunioille siksi, kunnes selvenen, sillä jos tällaisena tulen kotia ja akkani saa nähdä minut, niin…; minä tunnen hyvin Agnetan."
Hän nosti turkin kauluksen korvillensa ja alkoi hiipiä raunioille päin. Hän oli vakuutettu, että hänen päänsä oli sekaisin liiasta nauttimisesta ja että nuo nä'öt olivat punssihöyryn vaikuttamia. Hän meni raunioille ja astui kuoria kohti. Kun oli saanut selville, mikä häntä vaivasi, niin samalla kaikki pelkokin hävisi. Hän katsoi eteläiselle seinälle ja huomasi tuon ennen mainitun komeron istunpenkin kanssa. Vaskisepälle juohtui mieleen jotakin.
"Hm! mieleni tekee istumaan ja levähtämään hetkisen tuossa komerossa", mumisi hän. "Liijemmästä punssin juonnista saa kaikenmoisia hulluja ajatuksia. Tuossa komerossa on varmaan muinoin joku pyhimys istunut, ehkä ukko Nikolaus itse eli tuo viisas priori Petrus de Dacia, josta tyttäreni Anna on minulle usein lukenut; hän oli priorina Visbyn luostarissa vuonna … jopa kai! vuosiluvut eivät koskaan ole olleet vahva puoleni. Olinpa oikein viisas kuin en tässä tilassa mennyt kotia Agnetan luokse."
Mitä hän ajatteli sen hän tekikin. Suurella vaivalla ryömi hän ylös komeroon, istui penkille, otti kirkas-nuppisen keppinsä käteensä ja antoi sen sauvan tavalla levätä polvillansa. Sitte huokasi hän tyytyväisyydestä, nojasi päänsä seinää vastaan ja ummisti vähän silmiänsä. Mutta nukkua hän ei saanut. Mestari Krokin huokaukseen vastattiin hänen suureksi kauhuksensa ei ainoastaan yksi vaan kaksi kertaa perättäin. Tuo huokaus kuului häntä vastakkaiselta, pohjoiselta seinältä. Hänen silmänsä tuijottivat sinnepäin ja katso, siellä oli samallainen komero istunpenkin kanssa ja — oi taivas! penkillä istui samoin puettu ukko kuin liankin pitäen myös kiiltävä-nuppista sauvaa, keppiä oikeassa kädessään. Hän koetti lukea "isä meitää", mutta säikäyksissään alkoikin hän ruoka rukouksen. Mitä hänellä oli raunioilla tekemistä ja miksi meni hän, vanha puplikaani ja syntinen istumaan sille paikalle, joka ennen oli ollut pyhimpien pyhimysten paikkana. Sehän oli häneltä suurinta pilkkaa! Hänen edessänsä oli varmaan itse P. Nikolaus korkeassa persoonassaan. Hän aikoi paeta, mutta jalat eivät totelleet. Kun hän nousi ylös, teki hänen vastassansa oleva mies samoin, kun hän nosti keppiänsä, teki näkemänsä kuva samalla tapaa. Varjo eli aave matki hänen pienemmätkin liikkeensä. Tällä hetkellä olisi tuo vihattu Manfred Skrifvarikin ollut hänelle tervetullut lohdutus ja auttaja. Mutta hänen piti kuulla ja nähdä sitä, mikä oli seitsemän kertaa pahempaa. Kuu oli kulkenut matkaansa ja kuori vähitellen muuttunut puolipimeäksi, kun sitä vastaan sen hopeasäteet valaisivat raunioiden alapuolta, sen pilari-riviä, holveja ja patsaita. Askeleet ja kuiskaukset, jotka kuuluivat alhaalta, vetivät porvarimme huomion kummituksesta. Mitä näki hän siellä? Hän näki aivan samat, mustat varjot, jotka oli nähnyt hiipivän Pyhän Katariinan muureilla ja sittemmin P. Nikolain luona ja puutarhassa, mutta tällä kertaa ne puhelivat, kävelivät kirkossa ristin rastin ja olivat puetut pitkiin viittoihin ja kaappuihin. Hirmuisempaa ei hän koskaan ollut voinut ajatellakaan. Hänen päätänsä kivisti, kulmia pakoitti ja otsaansa poltti. Hänellä oli semmoinen pohmelo, että luuli tulevansa hulluksi. Etäällä oleva tornikello löi kaksitoista. Se oli juuri kummitusten aika.
"Herra, minun Jumalani, auta minua!" äännähti mestari Eerikki Krok kuolon tuskissa.
"Vaiti!" käski häntä vastaisessa komerossa oleva mies.
"Minä vaikenen, rakas isä Nikolaus, mutta…"
"Vaiti!" kuului taas aaveen ääni. "Vaiti! eli otan sinut mukaani hautaan."