Pekka Nord. — Miten Salaman kävi sen ensimäisellä matkalla. — Nenätön venäläinen. — Suudelma on hyvä, kun se vain ei haise kynsilaukalta eikä pistä kuin karrikka. — "Pojat vartioikaa tarkoin!"
Kahdeksan päivää oli Salaman katteini saanut "purjehtia lemmen merellä", s.o. saanut nähdä ja puhutella Mimmiä, mutta kahdeksannen päivän iltana oli Salama lastattu, sen paperit suoritetut ja kaikki valmiina matkaan lähdettäväksi. Patruuna oli kirjottanut venäläiselle kauppiaalle Ivan Bodukov'ille Helsinkiin Salaman tulosta ja pyytänyt häntä laivan toimimieheksi. Milenius katteini puristi Mimmin pientä, hienoa ja valkoista kättä jäähyväisiksi, lupasi kirjottaa hänelle Haaparannasta, sai patruunan viimeiset käskyt ja höyrysi varhain yhdeksännen päivän aamulla Geflen satamasta, välttäen vaaralliset Finn-karit ja suunnaten pohjoista kohden eteläisen merenkurkun lävitse. Aurinko nousi kauniina ja kirkkaana eikä ainoakaan pilvenhattara varjonnut sen säteitä, mutta kuitenkin oli aamu purevan kylmä, vaikka jo oltiin toukokuussa, kuten sanottu on. Kolkko pohjoistuuli puhalsi yli meren. Mutta jos kannella sai vilua kärsiä, kyllä konehuoneessa sen sijaan oli kuuma; siellä poltettiin parhaimpia Englannin kivihiiliä. Salaman koneet olivat suoraan vaikuttavat, sen vaakasuorat sylinterit yksinkertaisimpaa laatua. Konehuone ei ollut avarampi kuin 16 jalkaa pitkä, pannut olivat rakennetut 15 naulan paineelle joka neliötuumalta ja kun liian suuri lasti ei rasittanut laivaa, oli sen vauhti 12 solmuväliä. Miranda oli lähtenyt Geflestä neljä päivää varemmin kuin Salama. Sen luultiin yhtyvän päälaivastoon, jota johti vanha Napier ja oli nyt Hankoniemen lähellä Suomenlahdessa.
Sanoimme, että patruuna vakinaiseksi luotsiksi Salamallensa oli saanut taitavan ja paljon kokeneen Pekka Nordin. Pekka oli syntynyt pienellä Prestö-saarella Ahvenanmaan saaristossa, tuossa saari-, luotoja kariryhmässä, joita tuskin 25 penikulman matkalla Tukholmasta, on yhteensä 80 ihmisten asumaa ja 200 asumatonta saarta. Viittä penikulmaa lavea Ahvenanmeri eroittaa sen Ruotsista ja 3 penikulmaa leveä n.s. Kihti Suomesta. Niitten 15,000 reipasta ja hilpeää asukasta saa elatuksensa osittain maanviljelyksestä ja karjanhoidosta, mutta suurimmaksi osaksi kalastuksesta ja luotsaamisesta. He eivät mielestänsä ole ruotsalaisia eikä suomalaisia, vaan kerskaten olevansa ahvenanmaalaisia "aalantilaisia." He sanovat 10 neliöpenikulman suurta pääsaartansa mantereeksi; koko saariston ala tekee 110 neliöpenikulman paikoilla. N.s. manner-Ahvenalla on monta hyvää satamaa, joitten joukossa turvallinen ankkuroimispaikka Lumparen, johon voi mahtua koko Venäjän sotalaivasto. Sen rannalla oli luja Bomarsund'in linnoitus, johon saattoi sijoittaa 60,000 miestä. Vuosina 1742 ja 1808 valloittivat venäläiset Ahvenanmaan, mutta jälkimmäisellä kerralla karkoittivat saarelaiset venäläiset ja vangitsivat heidän päällikkönsä, majuri Neidhardtin. V. 1809 valloittivat venäläiset taaskin Ahvenanmaan ja siitä asti on se heidän vallassaan pysynytkin.
Pekka Nord oli siis Venäjän alamainen, mutta ei liioin rehellinen, sillä omasta mielestänsä hän oli ruotsalainen. Hänen asuntonsa oli Prestön-saarella ja ijältään hän oli jo kuudenkymmenen. Hänen ammattinaan oli laivojen luotsaaminen ja monta vuotta oli hän jo ollut luotsina niillä höyrylaivoilla, jotka matkailivat Tukholman, Helsingin ja Pohjois-Ruotsin kaupunkien väliä.
Vanha Nord seisoo jäykkänä Salaman komentosillalla, missä raikas pohjoistuuli liehuttelee hänen tuuheata, harmaata tukkaansa ja hänen vilkkaat silmänsä tähystelivät merelle. Tämä vankka ja harteva ukko on sellaisen saarimaan asukkaan oikea perikuva, jonka kasvot lapsuudesta asti ovat ahavoittuneet Itämeren tuulista ja joka siitä ajasta saakka on tutustunut vaaraan ja kuolemaan. Tuo ukko, vaikkei olekaan muuta kuin halpa luotsi, ei milloinkaan kiroo; hän juo lasinsa, kun joutuu koko yöksi valvomaan aaltojen loiskinnassa laivan kannelle, mutta juovuksissa ei kukaan ole häntä nähnyt. Hänen äänensä on voimakas, puheensa lyhyt. Hän on tyynimielinen silloinkin, kun moni merimies vapisee; hän tekee velvollisuutensa viimeiseen silmänräpäykseen asti, sillä hän on jumalinen ja rehellinen, täyttäen velvollisuutensa velvollisuuden tähden. Tämmöinen on Pekka Nord, ukko, joka seisoo uhkapurjehtija-laivan komentosillalla halvassa merimiespuvussaan.
Katteini Milenius tuli nyt laivan kannelle. Salama teki 12 solmun väliä vauhtia ja katteinin muoto loisti mielihyvästä. Olihan se hyvä vauhti, kun oltiin kulkemassa suoraan tuulta ja meren hyökyä vastaan. Valkeat pilvenhattarat varjostivat tuon tuostakin aurinkoa ja lunta rupesi pyryyttämään, joka siinä ilmapiirissä ei ole toukokuussakaan tavatonta.
Katteini astui luotsin luokse ja tervehti häntä ystävällisesti.
"Hyvää huomenta, luotsi, vieläkö näette maanrantaa lumipyryssä?" kysyi katteini. "Luultavasti on nyt rajuilma tulossa?"
"Kun kuu nousee, muuttuu tuulikin; luultavasti alkaa silloin lounainen", vastasi luotsi: "vasemmalla on Korkeakarin, oikealla Merihaaran majakka. Nyt sopii muuttaa suuntaa idemmäksi, jotta tulee näkyviin Matalakarin majakka. Jos ilma vastoin luuloani tulisi myrskyiseksi, niin me Matalakarin, Uussataman ja Korkeakarin majakkain johdolla vietämme yötä Ahvenan merellä."
"Mutta jos tulee hyvä sää ja esteetön näkö, mitä ehdottelette silloin?"