Se joka oli päälaellaan seisonut Presiosa-laivan ison maston huipulla, eihän se arastellut Salaman etumastoa. Kevyenä kuin orava ja vikkelänä kuin kissa, kiipesi hän köysiä myöten korkealle paikallensa ja lauloi siellä:
Koska ärjyvä tuuli käy purjehisin, Sepä mulle on riemua vaan. Josko kävisi purtenikin karihin, Sen saan kyllä irtaumaan.
Merirosvo jos tielleni sattuvi, sen Kiinni laivani kylläkin saa; Kita tykkien kuulia tuiskuvien Tuolle kuoloa tuo kamalaa.
"Tuosta tulee aikanansa kunnon merimies, se nyt on varsin varma", sanoi Edvard Ryd, joka kummastellen oli katsellut Yrjön reipasta mastoon kiipeemistä. "Siinä en pety, että tuo kerran on herra omalla laivallaan, jos vain saa elää ja pitkittää samoin kuin nyt alottaa."
Jopa nähtiin Yrjön kädellä varjostavan silmiänsä ja tarkoin tähystävän suoraan eteensä.
"Tuo suuri valkoinen pilvi, mikä näkyy kokasta suoraan, on joku laiva tai siirtyvä lumisade. Hiisi vieköön, se onkin purjeellinen höyrylaiva, sillä nyt näen savunkin. Julman suuri se onkin. Höyrylaiva suoraan edessä!" huusi hän alas kannelle.
"Höyrylaiva suoraan edessä!" kertoi kansivartija katteinille, joka vielä oli komentosillalle.
"Kiireesti, Willner, katsomaan, millainen sen asema on!" komensi katteini apumiestänsä, joka heti kiipesi ylös, mutta; ei ennättänyt edemmäksi kuin jo huusi:
"Peräsin tiukasti vasemmalle, sillä olemme toisiamme jo vallan lähellä."
Salaman peräsin muutettiin silmänräpäyksessä, kuten käsketty oli. Peräsimelleen kuuliainen laiva kääntyi heti oikealle. Se valkoinen pilvi, minkä Yrjö oli huomannut, näkyi nyt ihan lähellä Salaman toisella puolella. Se oli Miranda, katteini Hall, joka avoimilla purjeilla ja puolella höyryllä liikkui vartija-asemallansa, joka ulottui Ahvenanmeren suusta lähes Ruotsin rantaan, Svartklupin majakkaan asti.