Patruuna istui korkealle kirjoituspöytänsä ääreiselle tuolille, otti suuren tilikirjansa ja rupesi laskemaan. Mitä useampia numeroita hänen kynästänsä lähti sitä iloisemmaksi tuli hänen muotonsa ja lopuksi sanoi hän:
"Hyvin, vallan hyvin. Oikein oivallinen lasku. Jos Salama onnellisesti tulee takaisin, on Milenius koonnut laivan hinnan kahdenkertaisesta. Mimmille pidän komeat häät, sen lupaan. Cutler-poloinen, se nyt oli lemmon hauska, ha, ha, ha; semmoinen ei sovi vävyksi Joonas Wulffille eikä mieheksi Elviiralleni."
Mutta Salama ei tullut. Kaksi viikkoa oli se ollut suljettuna Lovisan satamaan eikä vielä ollut toivoa, että hänen vartijansa pakenisivat. Tuonlainen toimettomuus sapetti katteinia ja hänen halunsa päästä liikkeelle yltyi joka päivä. Kosimisensa riippui siitä, miten matkansa Salaman kanssa menestyivät, mutta nyt olikin hän melkein kuin vanki eikä voinut tehdä mitään, joka veisi hänet lähemmäksi elämänsä onnea. Hautoessaan tällaisia kolkkoja ajatuksia tuli sana Lovisan sotapäälliköltä översti Gregor Suderoffilta pyynnöllä että katteini heti tulisi hänen luoksensa. Översti Suderoff oli vanha äreä soturi, joka oli palvellut Venäjän armeijassa jo Napoleonin aikaisessa sodassa v. 1812. Hän käytti valtaansa innokkaasti ja vakavasti, piti keisaria jumalanansa, oli englantilaisten ja te heidän liittolaistensa leppymätön vihollinen. Översti otti katteinin niin kohteliaasti vastaan kuin hänen ärtyinen soturiluontonsa salli. Hän pyysi katteinia istumaan ja käski tuoda teetä sekä piippuja. "Kuulkaa, herra", sanoi översti, kiertäen harmaata huulipartaansa. "Te olette rohkea ja pelkäämätön mies, sen tiedän siitä, että rohkenitte särkeä satamasulun. Sellaista miestä minä nyt tarvitsen. Haluttaako teidän ansaita hyvät rahat?"
"Se on tietty, herra eversti. Millainen on tarjouksenne?"
"Seikka on se, että meillä täällä Lovisassa on runsaasti kanuunia, kuulia, ruutia ja ruokavaroja, mutta toisin on Viipurissa. Tuon meidän Suomen rannikon vahvimman varustuksen komentaja on kirjoittanut sotaministerille Pietarissa, että hän kun odottaa vihollisten hyökkäystä, tarvitsee kipeästi mainituita varoja. Sotahallinto on antanut minulle käskyn lähettää Viipuriin sen verran sotavaroja kuin luovuttaa voin. Maata myöten kulettaminen veisi liian paljon aikaa ja Viipurin komentaja joutuisi kovaan pulaan. Minä siis ehdoitan, että te katteni, otatte nämä sotatarpeet ja muonan laivaanne ja viette sen lastin Viipuriin; mitä sanotte siitä?"
"Mitä sanovat siitä englantilaiset vartijat, jotka ovat sataman edustalla", kysyi vuorostansa katteini.
"Tuli ja leimaus, niitä ei otettu lukuun", huusi översti puhaltaen suustansa koko savupilven. "Tietäkää, herra, minä olin mukana, v. 1812, kun poltimme Moskovan, olin mukana, kuin ajoimme ranskalaiset yli Beresinan ja olin osallisena Smolenskin tappelussa. Minä vannon Yrjön ristin kautta, etten pelkää niitä enkä englantilaisia. Te osaatte kyllä lumota vartijain silmät; mitä sanotte ehdotuksestani?"
"Jos siihen suostun, on se vaara tarjona, että laivani ryöstetään ja minä itse hirtetään eikä minun ole halu mennä sellaiseen kauppaan."
Översti kiivastui niin, että huomaamatta nieli siemauksen varikuuma teetä.
"Te olette rohkea, haluatte ansaita rahaa ja kuitenkin teitä arveluttaa pistää taskuunne 10 tuhatta hopearuplaa, sillä sen summan tarjoon minä teille rahtipalkaksi", sanoi översti. "Tuohon käteen, niin on asia sovittu."