Seuraavana aamuna puhalsi jo melkoisen kova tuuli. Kirkon tornista näki, miten meren aallot kävivät korkeina vaahtoharjoina; vartijalaiva, joka ennen oli ollut purjeittensa varoilla, oli nyt ottanut höyryn avuksensa kestääksensä tuulen ja aallot, jott'ei ajeltuisi merelle. Pekka Nord oli ollut tornissa tähystämässä merta. Laivalle tultuansa sanoi hän katteinille: "Huomenna tähän aikaan on vartijalaiva ajettu merille ja satama vartioimatta; silloin lähdetään heti ulos."
"Olkoon niin", sanoi katteini. "Minä tahdon pois vaikka mikä olisi. Paperini ovat täysikuntoiset ja minä käsken koneenkäyttäjän pitää höyryn valmiina aamun hämärtyessä."
SEITSEMÄS LUKU.
Salaperäinen nainen. — Onnettomalta kaunottarelta ei voi pyyntöänsä kieltää. — Myrsky. — Luotsi, osaatteko nyt pelastaa laivan? — Kun hätä on pahin, on apu lähin.
Päivän kuluessa yltyi myrsky raivoisaksi. Mirandaa ja Dragonia ei enää näkynyt kirkon tornista, ne olivat ajeltuneet pois rannalta, minnekä, sitä ei tietänyt kukaan. Salama tuskin saattoi pysyä satamalaiturilla; peräpuolelta oli tarvis laskea vielä yksi ankkuri sekä vahvistaa kiinnitystouvit vahvoilla rautakettingeillä.
Veripunaisena laski aurinko länteen ja hämärän tullessa kiihtyi luonnon raivo. Salonkipöydällä seisovan lampun valossa istui Milenius kirjottamassa kirjettä Mimmille. Tuo rohkea merimies kertoeli koruttomilla, mutta sievillä sanoilla rakkautensa ja toivonsa. Ei hän sanallakaan antanut rakastettunsa ymmärtää niitä vaaroja ja ponnistuksia, joita hänen nykyinen toimensa kysyi eikä niitä uusia, jotka epäilemättä uhkasivat häntä. Hän oli niin omissa ajatuksissaan, ettei ensinkään huomannut, miten salongin ovi avattiin ja sisään astui nainen, jonka kasvot olivat kokonaan hunnun peitossa. Hän seisahtui varjoon salongin alipäähän.
Mitähän asiaa oli tuolla naisella, mikä pakoitti häntä myrskystä ja sen kauhuista huolimatta pimeässä käymään rantaan ja huojuvaa porrasta myöten astumaan oudolle laivalle?
Paksu huntu peitti hänen kasvojansa, jättäen ainoastaan silmät näkyviin. Silmät olivat suuret ja lempeät; niistä ilmeni murhetta ja kärsimystä. Hän oli solakka, jäsenet ja vartalo somasti sopusoinnussa. Hänen sinertävän mustat hiuksensa olivat otsalla kiertyneet kiharoiksi ja tekivät hänen kalpeat kasvonsa melkein kolkon näköisiksi.
Kului hetkinen ennenkuin katteini nosti päätänsä. Hän säpsähti huomatessaan kolkon haahmon ovella. Mutta Milenius oli rohkea, hän nousi ja lähestyi paikkaa, missä nainen seisoi liikkumatonna. Olihan se nainen, mitä tarvitsi hänen siis pelätä?
"Ketä haette ja mitä varten olette tänne tullut?" kysyi katteini.