"Minä haen uljasta miestä, semmoista, joka on kyllin jalomielinen ja hyväluontoinen auttamaan onnetonta, kun se hänen apuansa rukoilee", vastasi tuntematon vienolla surullisella äänellä.
"Siitäkö syystä olette minua hakenut?"
"Aivan niin, sillä minä toivon ja uskon teidän olevan semmoisen", vastasi hän. "Minä ajattelen näin: se, joka voittaaksensa maallista tavaraa uljaasti panee alttiiksi oman ja laivamiestensä hengen, laivansa ja tavaransa ja rohkeasti murtaa vihollisten vartijain rivin, ei se kieltäydy auttamasta ja pelastamaan onnetonta, kovasti koetetulle puolisolle se hankkii onnen, antamalla hänelle puolisonsa ja turvansa."
Yhä enemmin kummasteli katteini ja puhuttelijan äänikin miellytti häntä. Hän pyysi naista pöydän luokse istumaan ja istui itse likelle häntä.
"Miten voin minä olla teille avuksi?" kysyi katteini. "Siitä saatte olla vakuutettu, että minä säälin onnetonta, sillä merimiehenä olen minä monta kertaa tarvinnut ja saanut apua ja sääliväisyyttä. Sanokaa siis mitä haluatte ja jos minun voimassani on, en ole tekemättä, mitä tunto ja velvollisuus käskevät."
"Nämä teidän jalomieliset sananne ovat takauksena siitä, etten pettynyt, kun päätin hakea teidät ja uskoa kohtaloni teidän käsiinne", sanoi nainen. "Noin kymmenen vuotta sitten syntyi Pietarissa kapina. Se oli seuraus salaliitosta, jonka tarkoitus oli karkoittaa istuimelta nykyinen keisari Nikolai ja antaa valtikka perintöruhtinaalle lempeälle Aleksanderille. Kapinan syttyessä olin minä ollut kaksi vuotta onnellisissa naimisissa; itse olin silloin ainoastaan 20 vuoden vanha. Puolisoni, ruhtinas Barinsky palveli kaartin katteinina. Hän oli Venäjän rikkaimpia ja mahtavimpia sukuja, hänellä oli suuria maahoveja, hän oli luonnoltansa jalo ja ritarillinen, rakasti vapautta, vihasi väkivaltaa ja sortoa. Mieheni määrättiin kaartin kanssa kukistamaan kapinaa. Tultuansa tapahtumapaikalle näki hän miten hevosväki ja sotamiehet miekalla, painetilla ja luodilla surmasivat joukottain aseettomia katselijoita. Puolisoni veri kiehahti; hänen oikeustuntonsa heräsi nähdessään tämmöistä turvattomain surmaamista. Hän esteli ja hillitsi raivoisaa joukkoa ja pelasti siten monen hengen. Mutta hänen käytöksensä kerrottiin Nikolai-keisarille, joka sanoi miestäni kapinan edistäjäksi, miltei yhdeksi sen osanottajiksi.
"Keisarin käskystä tuomitsi sotaoikeus mieheni 20 vuodeksi maanpakolaisuuteen Uralin vuorikaivoksiin. Hän vangittiin heti ja hänen maatilansa ryöstettiin kruunulle. Meidän onnemme oli tuhottu, murheeni ja tuskani oli rajaton."
"Minä rukoilin keisaria kyynelsilmin ja anoin armoa miehelleni. Hän katsoi minuun ankarin silmin ja vastasi äreästi, ettei mitään armoa ollut sille, joka unohti velvollisuutensa ja puolusti kapinoitsevia. Barinskyn rikkaat sukulaiset puolustivat häntä ja rangaistus helpotettiin, huomatkaa, se helpotettiin 20 vuoden vankeudeksi Viipurin linnassa."
"Parhaimmalla iällänsä, juuri silloin kuin elämä olisi voinut tarjota joitakuita harvalukuisista iloistansa, temmattiin ruhtinas Barinsky puolisolta, sukulaisilta ja ystäviltä 20:ksi vuodeksi kitumaan vankeuden yksinäisyydessä. Onhan se kauheaa, se on vitkaan murhata rehellinen ja syytön mies. Kymmenen vuotta on mieheni jo ollut vankina eräässä Viipurin linnan tornissa, Korsaaren karilla. Se on vanha kaunis torni, jonka katto jo on rusentunut, mutta pohjakerrosta käytetään vankilaksi. Siinä kituu ja kärsii mieheni." Ruhtinattaren näitä puhuessa, oli musta huntunsa siirtynyt silmiltänsä ja katteini näki kalpean, mutta ihmeen ihanat kasvot joissa ilmestyi syvää kärsimistä ja raskasmielisyyttä. Nuo kasvot suurine mustine silmineen teki merimieheen valtavan vaikutuksen ja kunnioittaen pyysi hän ruhtinatarta pitkittämään kertomustaan, lisäten kuuntelevansa häntä yhtä suurella surkuttelulla kuin mielihalulla.
"Mitä minulla vielä on sanomista, se on pian kerrottu", jatkoi ruhtinatar. "Näitten kymmenen vuoden kuluessa, joina ruhtinas on ollut vankina, olen minä turhaan koettanut kaikkia keinoja saadakseni hänet vapautetuksi. Ruhtinaan tilukset kun ryöstettiin, ei minulla ollut varoja hankkia apulaisia ja puolustajia, sillä ainoastaan lahjomisilla oli mahdollista saada keisaria läheisten mahtavain apua. Vihdoin sain Barinskyn sukulaisilta kootuksi niin suuren summan, että muuan Viipurin linnan vartijamiehistä suostui auttamaan ruhtinaan pakoa. Valepuvussa olin minä äskeisin Viipurissa. Onnistuin päästä linnaankin, saamatta kuitenkaan nähdä miestäni, mutta tein tuttavuutta erään Gregorius Bestysjeff-nimisen Ukrainassa syntyneen vanginvartijan kanssa. Jos hän saa 4,000 ruplaa kultarahassa, suostuu hän auttamaan ruhtinaan karkaamista. Ne rahat ovat tässä, lunnaiksi koottuina puolisoni vapauttamiseksi."