Ruhtinatar laski kultarahalla täytetyn nahkaisen kukkaron pöydälle.
"Oi, miten noitten katalain rahain hankkiminen on maksanut minulle paljon kyyneleitä ja rukouksia", sanoi hän. "Ei ollut helppo asia saada niitä Barinskyn ahnailta sukulaisilta, se maksoi vuosikausia kestäneitä vaivoja. Jokainen satarupla, jonka sain summani jatkoksi, lisäsi toivoani, rakkaus mieheeni kannatti rohkeuttani ja minä uskalsin toivoa."
"Ennenkuin erosin Gregorius Bestysjeffistä, sovimme siitä, että ruhtinaan pako oli tapahtuva meren puolelta. Sitä tarkoitusta varten oli hankittava laiva ja pidettävä se valmiina, jotta pakolainen pääsisi siihen. Sittekun Bestysjeff oli suostunut laivan päällikön kanssa ja tarkemmat määräykset tehty, olisi vene ja soutomiehiä lähetettävä rannalle tornin luokse. Bestysjeff saattaisi ruhtinaan sinne ja kun tämä oli päässyt veneesen, saisi vanginvartija vaatimansa 4,000 ruplaa. Tietysti vene heti soutaisi laivalle, joka sitte purjehtisi Ruotsiin tai johonkin Itämeren satamaan, missä ruhtinas olisi turvassa."
"Mutta laivan saaminen ei ollut helppo. Kun kaikki Suomen ja Venäjän satamat olivat suljetut, oli siitä se haitta, että vaikka saataisiinkin laiva, se ei pääsisi ankarasti vartioittuun satamaan sisälle eikä siitä ulos. Viipurista tulin minä tänne Lovisaan, yhä siinä toivossa, että löytäisin tarkoitukselleni sopivan laivan. Mutta sellaistapa ei ollut saatavissa. Minua alkoi tuskastuttaa. Silloin kuulin kerrottavan, miten teidän oli onnistunut pettää vartijat ja päästä satamaan; minussa heräsi se toivo, että te ehkä rupeisitte ruhtinaan pelastajaksi ja kun vielä sain kuulla, että te lähdette Viipuriin, juuri sinne, missä ruhtinas Barinsky on kitumassa, silloin myrskystä ja pimeydestä huolimatta hain teidät ja tulin rukoilemaan teiltä apua ja tointa puolisoni vapauttamiseksi."
Ruhtinatar loi nöyrän ja rukoilevan katseen katteiniin. Hänen kalpeilta murheellisilta kasvoiltansa valui kyyneliä. Hän oli pannut käteensä ristiin niinkuin rukoileva ja odotti levottomana sekä tuskastuneena katteinin vastausta.
Katteini olikin nähtävästi liikutettu. Onnettomuudella, ja ihanuudella on aina puoleensa vetävä voima ja etenkin nyt kun tässä oli vääryyttä kostettava ja pelastettava jalokuntoinen mies, joka toisia puolustaessaan itse oli joutunut onnettomuuteen. Milenius oli nuori, rohkea ja teki päätöksensä pikaisesti. Hän kurotti ruhtinattarelle kätensä.
"Jos minä sen toimeen saan ja jos Bestysjeff lupauksensa pitää, vapautan minä ruhtinas Barinskyn", sanoi hän. "Mutta kaikki riippuu siitä, pääsenkö minä laivoineni Viipuriin, sotalaivojen minua kiinni saamatta. Elkää kiittäkö minua, sillä lupaukseni annoin siitä syystä, että kunnioitan alttiiksi panevaa rakkauttanne puolisoonne samalla kun surkuttelen hänen onnettomuuttansa. Jos minä vain Viipuriin pääsen, lienee ruhtinaan vapauttaminen varma."
"Minä rukoilen hartaasti Jumalaa, että se teille onnistuisi", sanoi ruhtinatar, puristaen katteinin kättä. "Minä jään tänne Lovisaan odottamaan, miten teidän jalo yrityksenne menestyy. Tässä ovat ne rahat, mitkä Bestysjeff vaatii, ja pyydän teitä antamaan ne hänelle ruhtinaan vapauden hinnaksi."
"Olen lupaukseni antanut ja tahdon toimia parhaan ymmärrykseni mukaan", vastasi katteini. "Ette saa yksinään lähteä laivasta, minä tulen saattamaan teitä asuntoonne. Myrsky on raivoisa, jos ei se vähän helpota, en huomenna pääsekään satamasta, niinkuin aikomukseni oli."
Katteini ja ruhtinatar lähtivät salongista ja astuivat maalle. Kovat tuulenpuuskat ajelivat toisiansa, sade valui virtana ja ilta oli niin pimeä, että katteini ja hänen seuralaisensa vaivoin saattoivat päästä eteenpäin. Ilmassa lenteli kattolaudan pätkiä ja muita kaikenlaisia niin, että kävelijät joka hetki olivat hengen vaarassa.