Patruuna, katteini ja Salama. — Mistä hinnasta merimies voi saada Geflen rikkaimman ja kauniimman neidon. — "Kummi, tehän autitte minua kasteessa suolattomassa vedessä, auttakaa minua nyt toisessa kasteessa suolaisessa vedessä." — Jopa tulivat.
Kiiltävän tammisen pöydän ääressä, joka oli peitetty kalliilla pöytävaatteella, istui patruuna ja katteini salongissa, keskustellen puoliääneen keskenään. Pullollinen viiniä, tuotu suoraan Madeirasta, ja kaksi lasia seisoi tarjottimella heidän edessänsä. Vartijan oli kielletty laskemasta ketään salonkiin; patruuna ja katteini tahtoivat olla kahdenkesken ja häiritsemättä.
Patruunan nimi oli Joonas Wulff. Ikänsä oli 56 vuotta; hän oli Geflen rikkain tukkukauppias ja laivanreitaaja, jonka nimi missä pankissa hyvänsä oli vähintäin koko miljoonan arvoinen. Hänen hallussaan oli suuria metsiä, mahtavia tehtaita ja maatiluksia, useampi laiva, sekä kaksi ihanaa tytärtä, Mimmi ja Elviira. Hänen oli niinikään Salama, tuo komea, ihka uusi höyrylaiva, jonka nopeus oli 12 ja hätätilassa, korkeimmalla höyryvoimalla 14:kin solmuväliä tunnissa. Patruuna, joksi häntä yleisesti sanottiin, oli siis onnellinen mies, vaan rikkautensa tähden oli hänellä aivan vähän todellisia ystäviä, mutta kadehtijoita sitä enemmän.
Patruuna oli lihavanlainen, vahvavartaloinen mies, hänen kasvojensa muoto oli niitä, joita ei helposti unohda. Hänen mustassa tukassansa ei vielä ollut ainoatakaan harmaata karvaa, hänen pienet harmaat silmänsä olivat vilkkaat, milt'ei juonikkaat, ja kun tuuheat kulmakarvansa rypistyivät, oli hän oikein hirmuisen näköinen. Suuri köyrynenä oli tämän ripsikaaren alla. Hänen suunsa oli suuri ja hampaat valkoiset kuin helmet. Ulkomuodoltaan patruuna oli kuin itse terveys, ja todenteolla olikin hän niin terve kuin paras petäjä hänen suurissa metsissänsä.
Ken viisineljättä vuotta sitten huhtikuun ensimäisinä päivinä olisi ollut Geflen n.s. maatullissa, olisi varhain samana aamuna saanut nähdä terveen ja rivakan 21-vuotiaan pohjanmaan nuorukaisen, suuri tuohikontti selässä, naulapohjaiset saappaat jalassa ja tukeva keppi kädessä, pukuna polvihousut ja pitkä sarkatakki, astuvan maamiesten kuormain keskitse, näin saapuen Geflen vanhaan meri- ja kauppakaupunkiin. Tällä nuorella miehellä ei ollut äyriäkään rahaa taskussa, ei puolustajia eikä ystäviä, hän oli köyhän uutisasukkaan poika, mutta oli kuin olikin vankasti päättänyt saavuttaa onnen ja tulla rikkaaksi. Hänellä oli hyvä pää ja terävä äly ja hän tunsi sopivansa kauppamieheksi. Hänellä oli terveet raajat ja voimaa niin, ett'ei paljoa aristellut mennä vaikka karhun kera paininlyönnille.
Tämän nuoren miehen nimi oli Joonas Wulff. Päivä sen jälkeen kuin hän tuli Gefleen, sai hän paikan ja työtä lautatarhassa. Hänen väkevät käsivartensa ja suuret kouransa pitelivät hirsiä, lankkuja ja lautoja kuin lasten leluja. Pian sai hän parhaimman päiväpalkan. Hän teki työtä kuin kolme muuta, kulutti vain kuin yksi. Hän säästi ja kitsasteli, ei pannut mitään kapakkaan, mutta sitä enemmän kirstun pohjalle, opetteli sen ohessa kirjottamaan ja lukua laskemaan. Tästä seurasi, että Joonas Wulff viisineljättä vuotta myöhemmin oli miljoonan omistaja. Rahan ansaitseminen oli hänen elämänsä päämäärä, työtä tekeminen oli tullut hänelle välttämättömäksi tarpeeksi. "Työ on elämän höyste, se on paras keino karkoittamaan ikävän ja pahat ajatukset", oli hänellä tapana sanoa. "Lääkärit ja apteekit eivät minulta ole äyriäkään saaneet, sillä minä olen aina tehnyt jäykästi työtä ja ollut terve kuin kala vedessä." Luonteeltansa oli patruuna uskalias, rohkea ja kestäväinen. Kauppamiehenä perusti hän toimensa tarkkoihin laskuihin. Ei ollut sitä, mitä hän ei pitänyt kauppatoimena, sellaisena piti hän koko elämänkin ja voiton luki hän siitä lähtevän sen mukaan, miten suuri pääoma siihen tuotiin neroa, viisautta, älyä ja tervettä järkeä. Joonas Wulffia pidettiin rehellisenä miehenä, vaikka hän kauppamiehenä katsoi kaikkia toimia luvallisiksi, jos ne vain eivät liian kipeästi loukanneet yleistä mielipidettä.
Kun Joonas Wulff 36 vuoden ikäisenä oli päässyt omavaraiseksi mieheksi, se on omisti uljaan kivitalon, pari komeata rautatehdasta, viisi laivaa, melkoisen rahasumman ja saanut kauppatoimensa oivalliseen käyntiin, päätti hän ryhtyä siihen toimeen, mikä miehelle on hyvinkin tähdellinen elämässä, nimittäin mennä naimisiin, hankkia vaimon. Kauppamiehen tavoin menetteli hän siinäkin. Varovaisesti ja maltillisesti teki hän laskunsa ja päätti muodon kauneudesta ja rikkaudesta lukua pitämättä, ottaa viisaan, toimellisen ja säästäväisen vaimon, sellaisen, joka kelvollisesti osasi hoitaa ja hallita suurta taloutta. Ja Wulff löysikin Laura Törstedt-nimisen mieluisensa neidon. Hän oli miellyttävä, vaikk'ei kaunis nainen, ijältänsä 26 vuoden vanha. Varoihinsa nähden hän oli köyhä, mutta järjen ja sydämen puolesta runsas lahjainen. Ei hänellä myöskään ollut köyhiä sukulaisia patruunan varojen kuluttajiksi. Patruuna kosi itse sai myöntävän vastauksen ja huomasi tehneensä kaikinpuolin hyvän kaupan, joten onni hänelle tässäkin kohdin oli suotuinen.
Laura-rouva synnytti miehellensä kaksi tytärtä, Mimmin ja Elviiran. Lapsuudeniässä ollessaan heistä tuskin saattoi toivoa kauniita tyttöjä varttuvan, mutta luonnollakin on oikkunsa ja kun Wulffin tyttäret tulivat siihen ikään, että he rupesivat käymään kemuissa ja pidoissa, kävi niin, että nämä suloiset immet yksimielisesti tunnustettiin kaupungin ihanimmiksi. Vaikka olivat siksi erimuotoiset, että toinen oli tumma-, toinen vaaleaverinen, teki soma vartalo, suloiset silmät ja sievä käytös kummankin yhtä viehättäväksi.
Mutta juuri siihen aikaan kohtasi patruunaa kova isku. Hänen vaimonsa kuoli ja Wulff tunsi sydämensä saaneen semmoisen haavan, jota ei muu kuin aika voinut parantaa. Niinikään tunsi hän, että sydämeensä mahtui murheen ja kaipauksenkin katkeria tunteita ja että puolisonsa oli ollut hänelle arvokkaampi tavara kuin kaikki muut omistamansa yhteen. Hänen suruansa ei voinut mikään muu hälventää kuin työ ja runsaampi toimeliaisuus. Oikein kuumeentapaisesti puuhasi hän kauppa-asioissaan. Hän melkein jumaloitsi tyttäriänsä, joille hän osotti rikkaan isän kaikkea hellyyttä. Itseensä nähden hän oli kovin säästävä ja kulunkia välttävä, mutta tuhlasi molemmin käsin, jos tarvis oli hyvitellä tyttäriänsä. Heidän hyväksensä teki hän työtä ja kartutti rikkauttansa — niin arveli hän kumminkin itse — mutta rikkaus lumosi häntä erityisellä voimalla ja sen kartuttaminen huvitti häntä. Ei hän mikään katala saituri eikä "kultaisen vasikan" palvelija ollut; ei suinkaan. Mutta rahaa piti hän työnsä tuotteena, sen hedelmänä minkä makeutta ei hän nauttinut yksin, vaan jakoi toisillekin niin tavoin, että hän hankki työtä tuhansille. Ryysyisen, almua pyytäväisen mierolaisen ajoi hän armottomasti pois, juomaria hän vihasi, mutta sille, joka työtä pyysi, hankki hän sitä heti. Joonas Wulffilla oli hyvät, jos huonommatkin puolensa, mutta hänen tapaistansa miestä hyväilee jokainen kunta, syystä, jota ei ole vaikea ymmärtää.
Kertomuksemme aikana oli Mimmi 19 ja Elviira 17 vuoden vanha. Ollen viehättävät, kauniit ja rikkaat, oli tietty asia, että heillä oli kosijoita runsaasti, jotka tanssiaisissa ja pidoissa mielistelivät näitä tyttöjä, mutta parempaa menestystä kuin rukkaset kukaan niistä ei tähän asti ollut saavuttanut.