Mutta eräänä päivänä tapasi Elviira sisarensa istuvan syvästi miettivänä ikkunan luona, pää alaspäin ja käsi poskella. Muuten iloinen kuin visertävä leivo, Mimmi oli jo pitemmän ajan ollut synkkämielinen ja miettivä. Sisarukset rakastivat toisiaan rehellisesti eikä heillä ollut minkäänlaisia salaisuuksia. Elviira muisti nyt, että sisar viime aikoina vältti häntä ja etsi yksinäisyyttä, ettei hän enää ollut niinkuin ennen ja että kyyneliä usein näkyi hänen silmissänsä. Elviira tuli levottomaksi ja rupesi ajattelemaan. Sisaren tila arvelutti häntä ja hän tuli siihen päätökseen, että Mimmin raskasmielisyys ja mielenmuutos oli alkanut siitä päivästä, jolloin patruunan Pääsky-niminen laiva, jonka päällikkönä oli kapteeni Kaarle Milenius, Välimereltä tuli kotikaupunkiin Gefleen.
Kapteeni Kaarle Milenius ei ainoastaan ollut Geflen kelvollisimpia merikapteeneja, vaan luonteensakin puolesta jalo. Halvasta merimiehestä hän asteettain oli kohonnut kapteeniksi ja 26 vuoden iällä päässyt Pääskyn päälliköksi. Hän oli rohkea, uljas ja kestäväinen, ja kapteeneista se, jota kauppamies piti suurimmassa arvossa. Hänen muotonsa oli miehuullinen ja miellyttävä, katsanto uljas, vartalo solakka ja kaunis. Elviira pian huomasi, että sisarensa rakasti tuota uljasta kapteenia, ja kun tällä usein oli asiaa patruunalle, kävi hän tervehtimässä hänen tyttäriänsäkin, joten Elviira huomasi, että kapteenissa liikkui vastaavat tunteet. Heidän silmänsä puhuivat, mitä suu ei rohjennut lausua.
Heikosti hymyillen Mimmi oli vastannut sisaren tervehdykseen, ja taaskin vaipunut unelmiinsa. Elviira päätti saavuttaa sisarensa luottamuksen, sillä, arveli hän, iloa samoinkuin suruakin on kahden helpompi kantaa.
Hän nousi, astui Mimmin luokse, kääri käsivartensa hänen kaulansa ja suuteli hellästi sisarensa otsaa.
"Mimmi, sinulla on joku murhe kaivelemassa sydäntäsi, sen olen jo kauan huomannut", sanoi hän. "Entinen ilosi on kadonnut, samoin luottamuksesi minuun. Minä aavistan, mikä sinut tekee haaveelliseksi ja vähäpuheiseksi; sinä olet antanut pois sydämesi, sinä rakastat Kaarle Mileniusta. No niin, elä siitä punastu eläkä itke, luota vain minuun, kyllä asia isän kanssa hyvälle kannalle saadaan kun vain herra kapteeni itse on sinulle suosiollinen."
"Hän rakastaa minua", kuiskasi Mimmi, "mutta pidä mielessäsi, että minä olen rikas ja Kaarle varaton. Me olemme molemmin puolin tunnustaneet rakkautemme, mutta Kaarle pelkää isän halveksien hylkäävän hänet. Ihan äsken näin hänen menevän konttooriin. Hän ehkä tällä hetkellä pyytää minua. Oi miten sydämeni sykkii. Armas sisareni, jos en saa Kaarle Mileniusta puolisokseni, en milloinkaan mene naimisiin."
"Turhaan sinä pelkäät isää, sillä hän rakastaa meitä molempia hellästi, eikä muuta toivo kuin meidän onnea", lohdutteli Elvira sisartaan. "Sinun, joka aiot merimiehen puolisoksi, pitää olla rohkea ja luottavainen ja ajoissa tottua elämän koviinkin kohtaloihin, sillä meri on oikullinen ja ottaa saaliinsa, milloin ei luulisikaan. Malta nyt mielesi, odotetaan mitä seuraa rakastettusi keskustelusta isämme kanssa."
Sill'aikaa kuin sisarukset pakisivat keskenänsä ja Mimmi kokonaan purkasi sydämensä, oli kapteeni Milenius patruunan luona konttoorissa tekemässä samaa rikkaalle laivan reitaajalle, tunnustaen rehellisesti rakkautensa Mimmiin ja pyytäen häntä puolisoksi.
Patruuna kuunteli häntä tyyneesti ja keskeyttämättä. Kun kapteeni lakkasi, vastasi hän:
"Te sanotte, että te herra kapteeni, ja minun tyttäreni rakastatte toisianne eikä minun ole siihen mitään muistuttamista. Onhan se voimakas luonnon laki, että miehen ja vaimon pitää yhdistyä ja minä olen kylläkin tietänyt sen ajan tulevan, jolloin minunkin tyttäreni joutuvat sen lain alaisiksi. Enkä minä ole senlainen isä, joka vaatisin tyttäreni naimaan minun, eikä heidän mielensä mukaan. Niinikään en vaadi tulevalta vävyltäni rikkautta ja korkeaa säätyä, sillä rikkautta saa työllä ja toimella. Ja mitä säätyyn tulee, olen minä itse köyhän työmiehen poika. Niiltä puolin ei siis ole mitään estettä. Te olette nuori, kunnollinen ja uskalias, mutta…"