"Tarttukaa" käteeni ja seuratkaa minua, minun täytyy johtaa teitä tässä pimeässä, sillä lyhtyä emme saa käyttää; kuiskasi kasakka; "joutuun, ei minuutiakaan viivytä, hän ehkä herää."
Bestysjeff johti katteinin monen mutkan ja solan lävitse. Vihdoin oltiin vesiportilla. Kasakka aukasi sen hiljaa, Katteini tunsi viileän yöilman kuumottavilla kasvoillaan; pilven takana piilevästä kuusta lähti vain heikko valojuova.
Nämä molemmat miehet kiiruhtivat veneseen, jonka perässä jo istui musta haahmo. Se oli ruhtinas Barinsky.
Hän ja katteini kättelivät toisiaan ääneti. Vene lykättiin irti, Bestysjeff ja katteini tarttuivat airoihin ja soutivat Uuraansalmelle päin, jossa englantilainen sotalaiva oli ankkurissa. Kello löi yhdeksän silloin kuin pakolaiset lähtivät tornista.
Hyvin hiljaa soutivat he eteenpäin ja sotalaivan korkeat mastot tulivat pian näkyviin. Tuuli oli myötäinen ja vene kiiti hyvää vauhtia.
"Herra", lausui Barinsky katteinille, "minä en osaa lausuakaan kiitollisuuttani ja sen tunteita teille. Nyt kun taas olen vapaa ja saan toivoa tapaavani jalomielisen puolisoni, on mieleni niin liikutettu, etten muuta voi kuin siunata ja kiittää teitä."
"Minä tein ainoastaan sen, minkä pidin velvollisuutenani, mitä sydämeni ja tuntoni käskivät tehdä", vastasi katteini. "Siitä emme nyt huoli puhua. Meidän seikkailumme ei vielä ole loppu. Minä jätän itseni vainoojieni käsiin, toivoen heidän avullaan saavani kostaa Streboffille ja häneltä ottaa saalis takaisin, minkä hän niin vilpillisesti anasti."
"Onnistukoon se", vastasi ruhtinas; "sitä toivon kaikesta sydämestäni, mutta hiljaa, nythän kuuluu jokin huuto."
Miehet kuuntelivat; huuto tuli sotalaivasta.
"Ken siellä?" kuului taaskin laivasta.