JOLANTHA.
Etäältä? Kyllä. Pikku lintusen,
Jok' istuu huoneen harjalla, ma tunnen
Sen viserryksestä, ja ihmiset
Ma tunnen kaikki heidän puheestansa.
Heponi vilkkaan, jolla joka päivä
Ma ratsastan, ma hirnunnasta tunnen
Etäältä, käynnistään. — Mut näöllä?
Ei ole tuota mulle sanottu.
Se onko jotain, jolla tutkitaan?
Jokuinen konstillinen kapine,
Vai yksinkertainenko? Näköä
En tunne. Taidatko sa opettaa
Minulle näön käytöksen ja hyödyn?
TRISTAN (erikseen).
Oi Jumalani! Hän ei itse tiedä
Sokea olevansa.
JOLANTHA (vähän viivähyksen perästä).
Mistä maasta
Sa oot? Sull' lauseit' ompi, joita kenkään
Ei täällä tunne; paljon, kuin jo sanoin,
Puheessas on semmoista, joka mulle
On outoa ja uutta. Onkohan
Se laakso, jost' oot sinä kotoisin,
Niin aivan toisen kaltainen kuin tää?
Siis tänne jää, jos voit, ja sitä mulle
Opeta, mitä tiedostani puuttuu.
TRISTAN.
Oi kaunis neito nuor', en voi, en taida
Opettaa teille, mitä teiltä puuttuu.
JOLANTHA.
Jos tahdot, niin ma luulen, että taidat.
Mua herkkäoppiseksi sanotaan.
Ja moni noista täällä käynehistä
Opetti mulle monta tointa, joita
Mä hyvin ymmärsin. Nyt koetappas.
En pety suinkaan: hyvä oot sa mulle:
Sun äänes hellä on ja lempeä,
Et tuota multa kiellä, kun mä pyydän.
Puhuppa; tarkoin puhettas ma kuulen.