Ma tulen jällen,
Ja pian — tulen tänäpänä vielä.
Ettenkö tahdo käsin tunnustella,
Kuin pitkä oon, ett' taas, kuin yhdymme,
Te huokeammin minut tunnetten?
JOLANTHA.
Oi, miksi hyödyks'? Enkö tiedä, että
Niin korkea sa oot, kuin harva on?
Ylhäältä puhees mulle tulee, niin
Kuin kaikk', jok' ylhäist' on ja ihmeellistä.
Ja enköhän sun ääntäs tunne? Niin,
Kuin sä, ei puhu kenkään. Koko luonnoss'
Ei ole millään sävelell', ei äänell',
Ei millään soittimella, jota tunnen,
Niin vieno, helevä ja herttainen,
Niin raikas sointi, kuin sun äänelläs.
— Oi usko, sinut tuhansista tunnen.
TRISTAN.
Hyvästi siis, siks kuin taas yhdymme.
JOLANTHA.
Mun anna kättä. — Hyvästi! — Siis tulet.
Ja tulet pian? Ma odotan, sen tiedät.
TRISTAN (suutelee polvistuen hänen kättänsä).
Oi, ällös epäelkö, pian ma tulen.
Mun mielen' tänne hehkuu. Vaikka lähden,
Jää aatosteni paras puoli tänne,
Ja mitä viel' on mulla henkeä,
Luo teidän levotonna halajaa se.
Hyvästi!
(Menee sala-ovesta Jauffredin kanssa, joka jo ennen on lähestynyt ovea.)