Niin oon jo aikonut.
(Lähestyy Jolanthaa, joka tällä aikaa on puhunut Marthan kanssa.)
Mun tyttären'!
Nyt huomaavasti korvas kallista!
Salata kauemmin en saa, ett' elos
Eräässä käännekohdass' on, mi vaatii
Levollisuutta. Voitko maltilla
Sa mua kuulla, voitko maltilla,
Jos huoli sua kohtais' äkkiä,
Sa tuota kestää?
JOLANTHA.
Isä, puhu vaan!
Mun huolen' huojentuu, sun suustas kun
Sen kuulen.
KUNINGAS.
Kuulo siis, Jolanthani.
— Mit' outo tuo on sullo sanonut,
En tiedä. Luulen tok', ett' ilmaissut
Hän on, mit' aivan tarkoin salanneet
Sinulta oomme tähän asti: että
Sun sielus puuttuu mahdikasta lahjaa
Käsittämään maailmaa ympärilläs.
Niin on. Sa puutut näön aistia.
JOLANTHA.
Hän sanoi niin, mut en tuot' ymmärtänyt.
KUNINGAS.
Siis tiedä, että löytyy valon voima.
Ylhäältä, tuulen, raju-ilman lailla
Se tulevi ja yhtä ripsahasti.
Kaikk' esineet, se joihin koskee, saavat
Silt' eri tunnusmerkin, uuden arvon.
Ja lämpymään se liittynyt on usein.
Tien meihin saavuttaa se kautta silmän.
Ja vasta silmän näkövoiman kautta
Maailman rakennuksest' oikean
Me saamme käsitteen, minlaisena
Se lähti Luojan kädestä, ja hänen
Hyvyydestään ja viisaudestansa.
Mit' oot sa vaivoin arvata nyt saanut,
Sit' ohjaa silmä meidät näkemään,
Lajilta, muodost' oitis tuntemaan.
(Mielenliikutuksella.)
Huolemme kaikki korvas' vähän vaan sen
Vahingon, jonka lapsena jo kärseit.
Kaikk', jonka voimme, oli: surun taakkaa
Nuorilla hartioiltas huojentaa,
Ja katkeraa sen juurta sulta peittää.