BRAND.
Niin, repikää ja leikatkaa! —
ROVASTI. Ma käytän kättä lauhkeaa. Syy, miksi teidät kiini hain, on vallan pikku seikka vain, mut se on sentään seurattava ja vasta tyystin huomattava. Jo luulen teidän arvaavankin ma minne tällä tähtään, hankin? On puhe virkatoimistanne. Kas, nähkääs syystä muistuttaa voi vastaan virkatapojanne; niin, tavat täytyy noudattaa — on kirkon voima tapa juuri ja kansaan sill' on mahti suuri. En moiti teitä, Herra ties; — te ootte nuori virkamies; te saitte tänne kaupungista ja ette tiennyt tarpehista. Vaan nyt on seikka vallan toinen ja muutos tarpeen, väittää voinen. Te näihin asti huolestitte näät yksilöitä erittäin; mut näin te harhaan horjahditte, he vietävät on rivittäin; te mittaa samaa käyttäkää — on aina parhain tapa tää.
BRAND.
Mut tällä mitä tarkoitatte?
ROVASTI. Kas nyt te kirkon rakennatte ja kunnalle sen lahjoitatte kai suojaks rauhan ynnä lain; näät usko kirkon, valtion ain' edistyksen keino on ja yhteiskunnan turva vain tai äiti hyväin tapojen. Ei säkki valtion oo syvä; siis rahan täytyy myöskin tuottaa, näät valtio se siihen luottaa, kun joku uskossaan on hyvä, niin on hän hyvä kansalainen. Vai luuletteko, yhteiskunta kai tuhlais Luojan tähden vainen ja vuoksi hyväin ihmisten niin rahojaan kuin taivas lunta? Niin hullu ei lie valtio; ja meidät peris hukka jo, jos valtio ei viisas oisi ja parastaan ei ahkeroisi. Niin, kaikki yhteismaalin tautta! Ja tie käy virkamiesten kautta, siis tällä kertaa pappien.
BRAND.
Tuo viisast' on; siis jatkakaa!
ROVASTI. Ma pian kerron jäännöksen. Te kirkon hyödyks valtion kun lahjoititte, työnne on myös valtiolle tulevaa. Sen merkki juhlakin on tää, mi kohta täällä aletaan, ja siksi kellot heläjää ja lahjakirja luetaan. Siis seuraa lahjaa lupaus, min suoranainen tarkoitus.
BRAND.
Ei aie koskaan ollut näin!
ROVASTI.
Nyt myöhäist' on se, ystäväin!
BRAND.
Ei liian myöhää kumminkaan!
ROVASTI. Nyt järkevä te olkaa vaan! Ei tarvis tässä suuttumusta, kun puuttuu pahaa lupausta. Te yksityistä hoitaa voitte, vaikk' yhteiskuntaa palvelette; te toista herraa hylkää ette, jos toisen hyvää ahkeroitte. Ei vuoksi Pekkain, Mattien lie säätty virka pappien, vaan seurakunta kokonainen on armoitusta nauttivainen; jos Herra kunnan armahtaa, niin kukin silloin armon saa. Näät valtio — tää liekö uutta on melkein tasavaltaisuutta: se vapautta inhoaa, mut tasa-arvoo rakastaa; taas tätä ei se muuten voita, jos tasoitella ei se koita, — te sitä juuri vastustatte! te juuri juopaa suurennatte näin kesken kirkon jäsenten niin kuin ma ennen kuullut en. Näät moinen jäsen valtion nyt persoonallisuus hän on; tää valtiota vahingoittaa, sen huomaa selvimmin, kun koittaa ken koota tasa-arvon verot ja kaikki muutkin rästi-erot; nyt kirkkoa ei hatuks sais, min kaikkein päähän sovittais.