BRAND. Voi, mikä laaja kaukomaa nyt tässä mulle aukeaa!
ROVASTI. Ei auta, olkaa tyyni vaan; mut kirkon juurta syöpi koi ja riidan kyy, ei kieltää voi. Vaan vilkkaus saattaa toivomaan. Tän kirkon nyt te lahjoititte, te velvoituksen vahvistitte: työ kirkon kautta valtiolle. Näät kaikki joutuis hunningolle, jos yhteissääntöä ei oisi; nuo eri voimat, vyötä vailla, ne riehuis hullun varsan lailla ja aidat maahan pehtaroisi. Jos käykin monen nimen alla, yks laki määrää kaikkialla; se taistelussa koulu on ja sotaväessä ainiaan kai tahdiksi se kutsutaan. Niin se on määrä valtion ja siin' on sana järkevin! On juoksumarssi liikaa siitä, vaan käynti paikoillaan ei riitä; siis kaikki tasa-askelin. Niin, sama tahti kaikille, — on järjestelmän maali se!
BRAND. Siis katu-oja maata kotkan ja taivaan kaari lentää sotkan!
ROVASTI. Ei eläimiä sentään olla; — mut todistella tarustolla jos tahdotte, niin kirja pyhä se myöskin siinä riittää yhä; näät aina ilmestykseen asti se kertoo meille vertaavasti. Nyt muistuttaa vain tahtoisin ma tornityöstä Baabelin! Kuin kauvas pääsi kansa tää? Miks' ei se päässyt? Selittää on helppo: kukin erillään he kulki, puhui kieliään, — ei yhteisvoimin tehty töitä näät heistä varttui yksilöitä. Niin, siin' on toinen oppi juuri, min kätkee tarun viisaus suuri, — ei yksin kenkään paljo paina ja yksinäinen sortuu aina. Kas siitä, ken on silmitön, Hän, Herra, tekee yksilön. Ja roomalaiset sanoivat: löi sokeaks sen jumalat; — siis hullu taikka yksin olla on sama; hän on tappiolla. Ja siksi, kuka yksin on, hän saapi saman kohtalon kuin Uurian sai taistelossa; hän kaatui etuvartiossa.
BRAND. Niin ehkä käy; vaan entäs sitte? Ei kuolo kaiken loppu lie. Ja tuskinpa te väittäisitte, ett' yhteistyömme aina vie myös määrän päähän? Yhtä mieltä jos ois he olleet, yhtä kieltä myös haastaneet, niin oisiko myös torni taivoon noussut jo?
ROVASTI. Ei taivoon; sitä väitänkin, ei kukaan ultuis taivaihin. Ja täss' on toinen oppi juuri, min kätkee tarun viisaus suuri: se juoksuhiekkaan rakentaa, ken taivaan kanssa kilvoittaa.
BRAND. Vaan sinne nousee rukouskin nous tikapuut ne Jaakobin.
ROVASTI. Vai sillä lailla tarkoitatte! Siis kaiken riidan karkoitatte. On tieten taivas palkkiomme ain' eestä työmme, uskontomme. Vaan toist' on elo, usko toista; — ei sekaisin vain ole noista; — kuus päivää työssä puuhatkaamme, mut sunnuntaina saarnatkaamme; jos kirkko aina auki ois, niin kirkonkäynti jäisi pois. Te sanan voimaa heikonnatte, jos sanojanne tuhloatte, näät usko niinkuin tiedekin ei hälvetä saa usvihin. Te nähdä voitte ihanteenne, kun saarnastuoliin askeleenne juur' ikään vie; vaan kaapun kanssa on luopuminen haaveistansa. Niin, laki tääll' on kaikkialla, se vaatii rajaa vaatimalla ja juuri tämän seikan vuoksi oon saapunut ma teidän luoksi.
BRAND.
Nyt selvään sen ma oivallan
En sovi teidän kaavahan.
ROVASTI. Päin vastoin aivan avosylin, mut teille sopii paikka ylin; — siis ylöspäin —