ROVASTI (hiljaa).
Voutia hän tarkoittaa!
VOUTI (samoin).
Kirkkoherra siinä saa!
BRAND. Menoa vain loistavaista tahdotten te, ulkonaista. Sitten kotiin takaisin, tylsämielin toimihin, — arkimielin, arkiaattein, sielu myöskin arkivaattein haudattuna viikon kai, kunnes taas on sunnuntai! Haaveksinko silloin noin, kun ma uhrikalkin join? Suureks kirkon rakensin, että suuriin holveihin saisi uskonopinkin, mutta myöskin kaiken sen, mi sai eloon oikeuden; — arkihuolet, surut työn, illanrauha, lepo yön, nuoren rinnan rikkaus, kaikki runsaus, innostus siellä yhtyneinä oisi, ilomielin karkeloisi. Virta, tuolla vahtovainen, virran koski kuohuvainen, mahtiäänet luonnon myrskyn, laulu laaja merten tyrskyn sieluamme sulattaisi, yhtyis soittoon urkujen, yhtyis lauluun kansojen! Alas täällä tehty työ! Suuri siis on valhe vain; henki valheen maahan lyö, että häipyy teiltä yö! Taimet kaikki talloatte, työn kun noin te eroitatte; arkipäivät ainiansa olkoon lippu tangostansa, vasta sunnuntai kun on, lippu nouskoon tankohon; näinhän miettii koko kansa.
ÄÄNIÄ JOUKOSTA.
Kas, nyt! myrsky yhtyy soittoon!
Sinä johda meitä voittoon!
ROVASTI. Älkää häntä uskoko, hältä puuttuu uskonto!
BRAND. Niin, sa lausuit puuttehen, puutteen meidän molempain, puutteen koko kansassain! Usko on vain sielujen; kenpä täällä sielu ois! Kenpä haparoidessansa luopunut ei parhaastansa, heittänyt ei sielun pois! Hekkumoissa nautinnon, pyörtehessä karkelon tylsyi mielet ilohon; vasta väsymyksessänne, vasta hengen hädässänne turvaatte te Jumalaan! Kun on viime pisaraan juonut maljan raajarikko, silloin vasta rukoillaan, silloin nöyrtyy uskalikko. Ihmisleiman tahrattua, eläimiksi jouduttua saatte armon portin luo, Luojan luokse — rammat nuo Siksi suistuu Herran valta. Jalkoihinsa kaikkialta kertyy vanhat sielultansa! Kerran Herra lausui näin: kenpä tuntee povessansa innon, verta suonissansa, valtakunta myös on hällä. Se on lasten virkeäin. Sinne et sä tinkimällä pääse koskaan, veltto kansa. Kellä verta suoniss' on astukoon nyt vierelläin elon suureen kirkkohon!
VOUTI.
Aukaiskaa!
KANSAJOUKKO (huutaa kuin ahdistuksissaan).
Ei sinne päin!
BRAND. Kirkko puuttuu loppuaan. Se on luonto kokonaan, lattiana vihryt maa, missä taimet kukoistaa, taikka merten ulapat, vuonot vahdonvalkeat — kattona on taivas vaan. Siellä työs sä myöskin tee, Luoja näkee, kuuntelee; arkitöitäs ällös jätä, ne ei riko pyhää tätä. Niinkuin puussa kuori vain peittää kaikki kirkko tää, uskon eloon yhdistää. Arkipuuhat jalostain yhtyy oppi kanssa lain. Työmme eivät estä siellä lentoamme tähtitiellä, leikit luona joulupuun yhtyy suurten karkeluun!
(On kuin myrsky kansajoukossa humahtaisi; muutamat väistyvät; useimmat kertyvät Brandin ympärille.)