EINAR (jää äänetönnä katsomaan Brandin jälkeen).
AGNES (seisoo ajatuksissaan, säpsähtää äkkiä, näyttää levottomalta ja kysyy):
Painuiko päivä?
EINAR. Auringon vain eteen pilvi tullut on.
AGNES.
Tääll' on niin kylmä.
EINAR.
Tuulonen
kai jäähdytti sun poskuen.
Täss' onpi tie.
AGNES. Voi kuinka, huu, tuo vuori myötään tummentuu.
EINAR. Sä sit' et nähnyt laulultamme, Brand peloitti sun sanoillaan, tuo pappi menköön menojaan; me jälleen leikin aloitamme.
AGNES.
Ei nyt, mä oon niin väsyksissä.
EINAR. Niin totta puhuin minäkin, — ja vuoritie on lietyksissä, voit ehkä luistaa kuiluihin. Vaan kun me päästään kallioista, on kulkummekin vallan toista: me karkeloimme hurjemmin kuin ennen koskaan, uhemmin. Kas, Agnes, juovaa sinervää, min päivän kulta kimmeltää; nyt tummuu se, nyt hymyilee, nyt kellertää, nyt hopeilee, on raitis, aava ulappa, min näät sä tuolla kaukana! Ja näätkös mustan sauhunkin, mi haihtuu tuonne pilvihin? Ja pilkun mustan päällä ve'en, se jättää juuri salmekkeen? Se onpi laiva — sun ja mun! Se kääntyy vuonon valkamaan, kun päästään päivän laskuhun se meidät viepi kannellaan. Nyt painuu purppur-aaltohon äskeinen usva vuoriston — Kas, Agnes, tuota taivasta?