MIES. Sa urostyölläs soit ne mulle. Kun kuohui hyrskyt pauvanteen, kun laskit laineharjanteen, kun eestä halvan syntisen sa henkes annoit tarjollen — niin tunnettihin kaikki silloin me milloin päivää, yötä milloin, ja kellot kaikui korvissamme — (matalammalla äänellä) sen ehkä kohta unhoitamme; ja lippu, jonka nostit sa, voi tangostansa langeta.
BRAND. Kun voima puuttuu, kutsu myös. (Ankarasti.) Mit' tulis, ellet olla vois, — niin ollos täysin, mitä voit; vain multaa tähdätköön sun työs.
MIES (katsoo häneen hetken ja sanoo). Voi, ettäs meille valon toit ja sammutat, kun lähdet pois!
(Hän poistuu; toiset seuraavat äänettöminä perässä.)
BRAND (katsoo kauvan hänen jälkeensä). Alla mielin, jäljekkäin, kulkee joukko kotiin päin. Tie on raskas, jalka turtuu, matkallansa mieli murtuu. Taas he käyvät taaton teitä niinkuin uhkais vitsa heitä, niinkuin Aadam aikoinansa astui yrttitarhastansa, — käyvät, synti kulmillaan; hengen yöhön kauheaan — tiedon voiton nyt he saivat, — vaan myös synnin tuskat, vaivat: teistä tahdoin, ihmiset, tehdä ehjät, puhtoiset; tuoss' on työni, synnin tuojan, vaan ei kuva taivaan Luojan. — Pois nyt töille suuremmille! tääll' on ahdas sankarille! (Aikoo mennä, vaan pysähtyy nähdessään rannalla Agneksen.) Hän istuu tuolla kuunnellen kuin täällä soitto ilmass' sois. Ja noin hän istui venheesen, kun rannalta se kiiti pois. Kuunnellen hän otsaltansa pyyhki merten suolave'en, poskipäilleen pärskyneen. Kuulevan hän taaskin näyttää, korvanaan nyt silmää käyttää. (Lähestyen.) Merta suurtako et laata voi sä, neito, katsomasta —?
AGNES (päin kääntymättä). Nää en merta, enkä maata, poissa lienen maailmasta. Näen uuden, suuren maan, sielun maita kaivatuita, näen merta, virran suita, päivä vilkkuu usvastaan. Näen taivaan salamoita vuorten huipuill' leikkivän, näen hiekka-aavikoita. Näen suurten palmujen tuulispäistä häilyvän kera mustain varjojen. Mut ei missään elämää; juuri luotu maa on tää; ja mä kummat äänet kuulen, näin ne lausuu mulle, luulen: nyt on hetki vapautukses taikka hetki kadotukses; työsi tee, sa tarvitaan; — sinä täytät tämän maan!
BRAND (innostuneena).
Näätkö muuta vielä?
AGNES (laskee käden rinnalleen). Täällä tunnen voimat uhkuvat, tunnen virrat vuolahat, näen päivän pilven päällä. Sydän täyttyy, taajenee, maailmaksi laajenee, ja mä äänen kuulla saan: sinä täytät tämän maan! Kaikki toimet tullessansa aatteen langan päässä kiikkuu, herää, henkii, kuiskii, liikkuu niinkuin synnyintuskissansa. Sielun silmin, aavistain nään mä Hänet ylähtäällä, tunnen, että rakastain seuraa lapsuuttaan Hän täällä, lämmin niinkuin aamunkoitto, mutta sydän surunvoitto, tuulet viestin viertävät: nyt sä synnyt, synnytät; nyt on hetki vapautuksen, taikka hetki kadotuksen; — työsi tee, — ne käskevät.
BRAND. Siin' on sanat: sisään päin! Siin' on tie, mun ystäväin! Sydän uus on tarpeen meille, jos me lähtään Herran teille — pois nyt pyyteen peto sieltä uuden Aatamimme tieltä. Menköön sitten orjuudessa mailma taikka vapaudessa; vaan jos tullet uhkaamalla, tahdot suistaa minun työn, silloin, kautta taivaan, lyön! Tila väljäks kaikkialla olla ehjä itse vaan, olla mies ja kokonaan, muuta en mä vaadikkaan. (Miettii hiljaa hetken ja sanoo.) Ehjä itse! Entäs sitten perisynti vanhemmitten? (Pysähtyy ja katsoo edemmäs.) Kukas voinee tuokin olla, joka jalkakopelolla tietä kämpii kyyryssään? Nyt hän seisoo, hengähtääpi, melkein tieltä vierähtääpi, suonikkailla käsillään kaivaa taskunpohjia niinkuin peittäis aarretta, hame heiluu kinterillä laihat kintut paljastain, linnun jalat höyhenillä; pihdiks sormet kouristain on hän niinkuin haukka vaan, joka seinään naulataan. (Äkkiä levotonna.) Mikä lapsuusmuiston jää kotivuonon vuoriston vaimoon tuolla yhdistää, — kuuran tänne synnyttää — —? Taivas! sehän äiti on?
BRANDIN ÄITI (lähestyy mäkeä nousten ja tulee puolittain näkyviin; varjostaen silmiänsä kädellään sanoo hän).