AGNES
Kuule, kylmissään!
Kun on lastut alla vaan,
täytyy olla viluissaan!
BRAND. Ruumis alla lumen on lapsi muutti taivohon.
AGNES (väistyy hänestä). Haavan auki revit näin kärsivässä syömmessäin! Mitä kutsut ruumiiks sinä, kutsun lapseks vielä minä. Viel' en voi ma erottaa sielua ja ruumista, sit' en voi ma, niinkuin sa — laps on mulle molempaa: lumen alla nukkuvainen myös on Alfi taivahainen.
BRAND. Jollen revi haavojasi, et sä pääse taudistasi.
AGNES. Niin, kun saisin vain mä voimaa; mua ohjaa, ällös soimaa. Ollos mulle tuki hellä, johda mua lempeydellä. Sulta, joll' on myrskyn mieltä Herran työtä täydentäissä, kun on milloin vaalissansa sielu elonkruunustansa, eikö sulla laulunkieltä surun tuskaa lieventäissä! Eikö lohdun sanaa sulla, joka viittais valohon? Jumalallas valitulla liian ylväs linna on: Pienen äidinsurun kanssa lähetä ken uskaltaisi?
BRAND. Paremminko lohdun saisi entiseltä Luojaltansa?
AGNES. En, en tahdo hänen luo! Kuitenkin mä toisinaan sinne kumman kaihon saan, missä päivä lämmön suo. Kevyt nostaa, raskas kantaa; senhän neuvon vanhat antaa? Liian suur' on mulle tää kaikki melkein peljättää: sinä, ties ja kutsuntasi, tapa voittaa maaliasi, vuori, joka varjon luo, vuono, joka sulkee tieni, muistot, murheet, taistot nuo, — kirkko vain on liian pieni.
BRAND (hämmästyen).
Kirkko? Taaskin aatos sama!
Lie siis kaikkein kannattama?
Miksi pieni?
AGNES (pudistaa surumielisesti päätänsä): Kuinka vois moista järki tutkistella? Omat tiensä tuntehella, niinkuin tuuli tuoksut tois. Mistä? minne? matka käy, sit' en tietävän mä näy, tiedottakin löydän tieni — kirkko on nyt liian pieni.
BRAND. Kansan tunne aavistaa. Miehet, naiset tuhansissa saman aavistuksen saa; hurjan Gerdin hourehissa myös se aatos kangastaa. "Se on pieni", lausui hän, vaikk' ei syillä voinut näyttää, miks hän moista sanaa käyttää. Huudon kuulin selkeän naisten suista tuhansista: kylän kirkko on niin pieni! Naiset päättää tuntehista: templi siis on tarpehen. — Agnes, tähti elon tieni, siksi Herra sääti sun, nyt mä selvään näen sen; vaikka sokko, varmemmin löydät tiessä toivotun, kuin ma silmin näkevin. Virva ei vie sua harhaan; kohta löysit tien sä parhaan sielun määrään oikeaan, — seisahdutit aikanaan minun lennon taivahalle, johdit katseen suorimpaan sisemmäksi rinnan alle. Agnes, taas sun viisas sana syöpyi mieleen salamana, — taas sä saatit valkeuden, kun mä tietä tiennyt en. Pieni on siis kirkko Herran; no, se suureks tehdään kerran! Nyt mä huomaan, mitä sain sinussa mä Luojaltain; siksi kerjään, pyydän sulta: ällös poistu, Agnes kulta!