AGNES. Koitan surut karkoittaa, pyyhin kyynelhelmet pois, koitan muistot kuolettaa niinkuin elo hauta ois; lasken unhon ulapat muistojeni vainioille, heitän onnen unelmat tunteheni raunioille. Olen vaimos yksistään.
BRAND.
Suurta kohti käypi tie.
AGNES.
Kun vain ruoskien et vie.
BRAND.
Luoja loi mun käskemään.
AGNES. Kuitenkin sä lausuit kerran hylkivän ei meitä Herran, vaikk' on tahto voimaa vailla.
(Aikoo mennä.)
BRAND.
Minne aiot?
AGNES. Talouttani voi en jättää unhoksiin. Muistat kai sä, millä lailla viime joulu vietettiin? Silloin sanoit tuhlaavani. Kaikki paloi kynttilät, — tässä kasvit vihreät, leikkikalut joulupuussa, kaikki kolme naurusuussa. Tänään taaskin valaiskaamme, joulu juhlaks tuntekaamme, siistitään ja siivotaan kaikki juhlaan suurimpaan. Ja jos Herra katsahtaisi asuntoomme pienehen, niin hän nöyrän nähdä saisi poi'an ynnä tyttären, jotka ilomielin kantaa, minkä Herra heille antaa. Onhan pois jo kyyneleet?
BRAND (painaa häntä rintaansa vasten ja laskee taas irti).
Tuohus tuo, niin poistuu yö!
AGNES (hymyilee surullisesti). Sull' on suuri kirkkotyö; — oi, jos kevääks templin teet!