KÅRE. Kun se pilkkasi minua.
GUNNAR. Olenhan luvannut suostua sovintoon.
KÅRE. Mutta sitä ei myöntänyt Hjördis'in mieli, ja tän'aamuna, kun sinä olit poissa, hyökkäsi hän päälleni ja vainoo nyt henkeäni.
GUNNAR (vihoissaan). Onko totta mitä sanot; onko Hjördis — —?
KÅRE. Totta jok'ainoa sana.
ÖRNULF. Siksi pyysi tämä talonpoika minun apuani, ja sen hän saapikin.
GUNNAR (hetkisen mielittyään). Rehellisesti olet käyttäinyt minua kohtaan, Örnulf; velvollisuuteni on siis seurata sinun tahtoasi. Kuuleppas, Kåre, minä suostun panemaan orjan murhan ja sinun kärsimäsi vääryyden vastakkain, ja siten tehkäämme sovinto.
KÅRE (antaen kätensä Gunnar'ille). Hyvät ehdot; niihin suostun.
ÖRNULF. Siis suot sinä hänelle rauhan ja turvallisuuden omasta ja omaisiesi puolesta?
GUNNAR. Rauhan ja turvallisuuden kotonaan ja missä ikinä hän liikkuu.