ÖRNULF. Se ei ole tarpeen.
GUNNAR. Meidän välillämme on rauha ja sovinto.
HJÖRDIS (tukahdutetulla pilkalla). Sovinto? No niin, tiedänhän kyllä, että sinä olet älykäs mies, Gunnar! Kåre on tavannut miehukkaita ystäviä, ja minä älyän kyllä, että sinusta oli turvallisinta — — —
GUNNAR. Turhaa on kiihoittaa minua pilkka-lauseilla! (painavasti).
Kåre'lla on rauha ja turvallisuus meidän suhteen!
HJÖRDIS (pakoittaa itseään). Hyvä kaikki; kun sinä olet luvannut sen hänelle, täytyy lupaus pitääkkin.
GUNNAR (kovaa, mutta tuimuudetta). Se täytyy — ja se pidetäänkin!
ÖRNULF (Hjördis'ille). Täällä tehtiin noin puoleksi yksi sovinto lisää, ennenkuin sinä tulit.
HJÖRDIS (terävästi). Sinun ja Gunnar'in välillä?
ÖRNULP (nyykyttäen päätään). Se koski sinua.
HJÖRDIS. Hyvin kyllä tiedän, mitä se koski; mutta sen sanon sulle, kasvatus-isäni, ei kuuna milloinkaan pidä sanottaman Gunnar Herse'n peljästyneen siitä, että sinä aseellisine miehinesi tulit maahan; jos olisit yksin matkustavaisna taloomme saapunut, olisi riita ollut piankin ratkaistu.