ÖRNULF. Tuota sulta odotinkin, urhokas Sigurd!
SIGURD. Mutta Gunnar on kasvin-veljeni; me olemme vannoneet toisillemme rauhaa ja ystävyyttä. Sekä sodan että rauhan vaiheissa olemme yhdessä onneamme kokeneet ja Gunnar on minulle maailman miehistä mieluisin; retkeily ei ole hänen mieleensä, vaikka hän onkin uljas; — no hyvä! minut tunnette kaikki, tiedätte, ett'en pelkää taisteloa; mutta nyt, Örnulf, nyt pyydän sovintoa Gunnar'in puolesta. Tee minulle mieliksi tässä asiassa!
ÖRNULF. Sitä en saata; kaikkien sankarten pilkaksihan minä joutuisin, jos tyhjin käsin Islantiin palajaisin!
SIGURD. Tyhjin käsin ei sinun tarvitsekkaan palata. Tuolla lahdella on kaksi minun pitkää laivaani, niissä on kaikki omaisuus, jonka olen voittanut viikinkiretkilläni. Siellä on monta kallisarvoista kuninkaan-lahjaa, arkkuja, joissa on oivallisia aseita ja muuta aimo irtaimistoa; ota sinä toinen laivoistani, valitse se, jota parhaimpana pidät, se on sinun kaikkine tavaroineen, — ota se sakkona Hjördis'istä ja anna Gunnar'in olla rauhassa.
ÖRNULF. Kunnon Sigurd, sinä teet tuon kaiken Gunnar'in hyväksi!
SIGURD. Totisesti, uskollisen ystävänsä hyväksi ei kukaan voi liian paljon tehdä.
ÖRNULF. Annat puolet omaisuudestasi!
SIGURD (innolla). Ota koko omaisuuteni, molemmat laivani, kaikki mitä minulla on, salli minun sitten seurata sinua Islantiin köyhimpänä miehenä, laivallasi; mitä nyt annan, sen saatan jälleen ansaitsemalla voittaa; mutta jos sinä nostat vainon Gunnar'ia vastaan, en minä voi nauttia iloa enää milloinkaan. No, Örnulf, mitä vastaat?
ÖRNULF (mietiskellen). Kaksi oivallista pitkää laivaa, aseita ja irtaimistoa, — ei kenkään omaisuutta liiaksi saa, mutta, — (kiivaasti) en, en, — Hjördis on uhannut minua; minä en tahdo! Epärehellisesti tekisin, jos ottaisin sinun omaisuutesi!
SIGURD. Mutta kuulehan toki ensiksi — —