SIGURD (Kåre'lle). Ja nyt pois näkyvistämme! Kunnialliset miehet saavat häpeätä sinun yhteydestäsi!
KÅRE (mennessään). Niin, niin, minun täytyy siis itse varjella henkeäni niin hyvin, kuin voin; mutta minä sanon: Katua saatte, ellette ankaruutta käytä; minä tunnen Hjördis'in — ja tiedän keinon, jolla hänet masennan! (menee rantaan).
DAGNY. Hän uhkailee kostaa, Sigurd, se täytyy estää!
ÖRNULF (suuttuneena). Oo, antaa hänen tehdä mielensä mukaan; Hjördis on sen ansainnut!
DAGNY. Sitä et sinä tarkoita; muistahan toki itsehän olet hänen kasvattanutkin.
ÖRNULF. Onneton oli se hetki, jolloin hänet kattoni alle otin; Jökul'in sanat alkavat käydä toteen.
SIGURD. Jökul'in?
ÖRNULF. Niin, Jökul'in, Hjördis'in isän. Kun hän minun kädestäni kuollon-lyönnin sai, kaatui hän selälleen tanterelle, katsoi minuun ja lausui:
Surun saattaa surmaajalle
Jökul'in sen jälkeläinen;
Jolla Jökul'in on omaa,
Sen ei ilo iäkkäinen!
Kun hän sai sen lausuneeksi, vaikeni hän hetkiseksi hymyten, sitte hän kuoli.