HJÖRDIS. Yhden työn teki Gunnar, johon ei Sigurd tohtinut ryhtyä; — no, mitäpä siitä; — mutta sanoppas, kun Sigurd oli viikinki-retkillään ja sinä seurasit häntä, — kun kuulit kalpojen kalskeen tulisessa taistelossa, kun purppura-punainen hurme laivan kannelle pirskahteli, — eikö syntynyt mieleesi voittamaton himo taistelemaan miesten rivissä, etkö pukeutunut sota-asuun, etkö tarttunut aseihin?
DAGNY. En milloinkaan! Mitä ajattelet? Minä, nainen?
HJÖRDIS. Nainen, nainen, — hm, ei kenkään tiedä, mitä nainen mahtaa! — No, yhden seikan voit toki mulle sanoa, Dagny; sillä sinä sen varmaan tiedät: Kun mies syleilee naista, jota se rakastaa, — onko totta, että naisen veri silloin tuliseksi muuttuu, hänen povensa rauhattomasti kohoilee, hän uinahtaa eriskummaisen sulon valtaamana?
DAGNY (punastuu). Hjördis, kuinka saatat — —!
HJÖRDIS. No mutta, sanohan toki — —!
DAGNY. Varmaan sinäkin sen olet saanut tuntea.
HJÖRDIS. Olen, yhden kerran, yhden ainoan kerran; sinä yönä, jolloin Gunnar oli luonani huoneessani; hän puristi minua syliinsä, niin että rautapaita ratkesi ja silloin, silloin —!
DAGNY (huomaamatta). Mitä! Sigurd —!
HJÖDIS. Sigurd? Ken puhuu Sigurd'ista? Minä puhuin Gunnar'ista, — sinä yönä, jolloin nais-ryöstö — —
DAGNY (malttaen). Niin niin, muistan, — minä tiedän — —