HJÖRDIS. Se oli ainoa kerta; en milloinkaan, en milloinkaan sittemmin ole moista autuuden suloa tuntenut! Minä luulin itseni lumotuksi; sillä — että Gunnar niin taisi naista syleillä, sitä — (keskeyttää, katsoo Dagny'yn). Voitko pahoin? Minusta sinä sekä kalvenet että punastut!
DAGNY. En suinkaan, en suinkaan!
HJÖRDIS (siitä huolimatta). Ei, hauskaan retkeilyyn olisi mun pitänyt päästä; se olisi ollut parempi mulle ja — ehkä meille kaikille. Se olisi ollut todellista, nautinto-rikasta elämää! — Etkö kummastele, Dagny, tavatessasi minut vielä hengissä täällä? Etkö pelkää olla minun kanssani kahdenkesken tuvassa, nyt kun on pimeä? Eikö juolahda mieleesi, että minä muka olen kuollut jo aikoja sitten, ja että nyt ainoastaan minun haamioni puhuttelee sinua?
DAGNY (häntä alottaa vähän kamottaa). Tule — menkäämme — toisten luo!
HJÖRDIS (tarttuu häntä käsivarteen). Ei, jää toki! Dagny, käsitäthän sen, että ihminen voipi elää, hiuduttuaan täällä viisi yötä pitkän pitkää.
DAGNY. Viisi yötä?
HJÖRDIS. Täällä pohjanperällä on joka yö talven pituinen. (äkkiä toisella äänellä). Älä toki luule muuta, kuin että täällä on ylen kaunista! Täällä voit nähdä näkyjä, joita et Englannin kuninkaan-kartanoissakaan nähnyt ole; — me olemme yhdessä, kuni siskot ainakin, sen aikaa kuin vierailet luonani; me menemme meren rantaan, kun raju-ilma nousee; saat nähdä aaltojen hyrskyvän vuoren-seinää vastaan, entävän korkeille kallioille, kuni valko-harjaiset hevoset, — ja valaskalat sitten etäällä, ulapalla tuolla! Ne ryntäävät vastakkain, kuni haarniskoidut sankarit! Haa, kuinka riemuisaa olisi noitana istua valaskalan selässä, ratsastaa meret halki, synnyttää myrskyjä ja raju-ilmoja sekä loihtu-lauluilla viekoitella miehiä meren syvyyteen!
DAGNY. Hyi, Hjördis, kuinka voit puhua noin!
HJÖRDIS. Osaatko sinä laulaa loihtu-lauluja, Dagny?
DAGNY (kammolla). Minä!