HJÖRDIS. Niin, minä vain luulin, sillä — miten sinä Sigurd'in viekoittelit?
DAGNY. Häpeällistä lausut sinä minusta; senvuoksi menen pois!
HJÖRDIS (estää häntä). Leikistä suuttuen! Ei, kuulehan vielä! Ajatteleppas, Dagny, kuinka hupaista on iltasin istua tässä valkean ääressä ja kuulla eriskummaisia ääniä; istua kuunnellen kuolleitten kotiinsa kiiruhtavan; niiden on matkustaminen tästä pohjan kautta. Ne ovat uljaita urhoja, jotka ovat taistelossa kaatuneet, sankarimaisia naisia, jotka eivät viettäneet elämäänsä kodin yksinäisessä hiljaisuudessa, niinkuin sinä ja minä; myrskyn, raju-ilman läpitse entävät ne mustilla hevosillaan kulkusten helinässä! (hurjasti likistäen häntä rintaansa). Haa, ajatteleppas, Dagny, semmoisella vauhdilla päästä kulkemaan viimeisen retkensä!
DAGNY (repien itseänsä irti.) Hjördis! Hjördis! Päästä! Minä en tahdo kuulla sinua enää!
HJÖRDIS (hymyten). Vienomielinen oletkin sä, helppo sua peloittaa!
(GUNNAR, SIGURD, THOROLF tulevat perältä).
GUNNAR. Todentotta, nyt on kohtaloni parhain; sinut, Sigurd, rehellinen, uljas veikkoni, olen tavannut aivan yhtä uskollisena, kuin ennenkin; Örnulf'in jälkeinen on huoneessani, ja pian ukko itsekin, eikö totta?
THOROLF. Sen hän lupasi.
GUNNAR. Siis ei puutu multa muuta, kuin pikku Egil kotoani.
THOROLF. Sinä rakastat poikosta hellästi, koska häntä yhä mainitset.