GUNNAR. Niin; hän on ainokaiseni; ja kaunis ja lempeä poika siitä kasvaakin.
HJÖRDIS. Mutta ei urosta.
GUNNAR. No, no, — niin et saa sanoa.
SIGURD. Vaan miksi lähetit sinä hänet luotasi pois — —?
GUNNAR. Oi, jos en olisi tehnyt sitä! (puoliääneen). Mutta, sinä tiedät sen, Sigurd, pelokkaasti käyttäikse toisinaan se, joka rakastaa jotakin yli kaiken maailmassa, (ään.) Vähän oli mulla miehiä talossani, eikä kukaan meistä ollut varma hengestään, kun kuulimme Örnulf'in sotaisissa aikeissa laivoineen laskeneen rantaamme.
HJÖRDIS. Minä tiedän omaisuuden, joka on ennen henkeäkin pelastettava.
THOROLF. Ja se on?
HJÖRDIS. Miehen maine ja kunnia.
GUNNAR. Hjördis!
SIGURD. Kenkään ei voi sanoa Gunnar'in kadottaneen kunniansa varovaisuutensa kautta.