GUNNAR. Sen tiedän.
ÖRNULF. Etkö enemmin iloitse, vaikka hän terveenä ja raittiina kotiisi palajaa?
GUNNAR. Jos hän olisi ennemmin palannut, olisin enemmän iloinnut. Mutta sanohan kaikki, — — mitä tapahtunut on!
ÖRNULF. Vähän siitä sanomista. Kåre-talonpojalla oli murhan-aikeet mielessä perhettänne kohtaan; senvuoksi kokosi hän seurakseen moniaita muita pahantekiöitä ja lähti eteläänpäin Egil'iä tavoittamaan.
GUNNAR. Kåre! (hiljaa) Haa, nyt ymmärrän Thorolf'in sanat!
ÖRNULF. Minä sain kuulla hänen aikeensa; mokoma konnan työ ei milloinkaan saa onnistua. Sakkoa Jökul'in murhasta en tahtonut maksaa, ja mielelläni, Gunnar, olisin kaatanut sinut kaksintaistelossa, jos seikat olisivat vaatineet, — mutta sukuasi tahdoin toki suojella; senvuoksi lähdin poikineni Kåre'n jälestä.
SIGURD (hiljaa). Onneton työ on täällä tehty!
ÖRNULF. Kun hänet saavutin, olivat Egil'in seuraajat jo köysissä, poikasi vihamiehes vallassa, kauvan eivät he enään olisi säästäneet häntä. Alkoipa tulinen taistelu! Terävämpiä iskuja olen harvoin vaihdellut; Kåre ja kaksi seuralaistaan pakeni sydänmaahan; toiset makaavat rauhallista unta, josta lienee heitä vaikea herättää.
GUNNAR (pingolla). Mutta sinä — sinä, Örnulf — —?
ÖRNULF (synkästi). Kuusi poikaani kävi kanssani kamppailuun.