GUNNAR (hengästyneenä). Mutta kotiin palasi?
ÖRNULF. Ei yksikään.
GUNNAR (kauhistuen). Ei yksikään! (hilj.). Ja Thorolf, Thorolf!
(Syvä liikutus joukossa. Hjördis näkyy olevan sisällisessä taistelossa; Dagny itkee hiljaa oikeanpuolisen kunnia-istuimen vieressä. Sigurd tuskallisessa liikutuksessa hänen vieressään).
ÖRNULF (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Raskasta on, korkean kuusen lailla rehevänä kohottaen päätänsä, yhdessä ainoassa myrskyssä, tykkänään tulla karsituksi. Toki — mies kestäköön miehen vaiheet; — antakaa mulle juoma-sarvi, mulle juoma-sarvi; minä juon poikieni muistoksi. (Eräs Sigurd'in miehistä antaa hälle juomasarven). Terve teille pontevat poikani, jotka nyt ratsastatte sankarten viimeistä tietä! Kupari-portit eivät sulkeudu teidän jälkeenne, sillä teitä seuraa suuri joukko! (juo, antaa sarven pois). Ja nyt kotiin, Islantiin; Örnulf'in sankar-retki on päättynyt; vankassa puussa on ainoastaan yksi vihanta oksa jälellä enää, ja sitä pitää suojella. Missä on Thorolf?
EGIL (isälleen). Niin, näytäppäs mulle Thorolf! Örnulf sanoi, että hän laittaa mulle laivan ja siihen monta, monta meri-miestä.
ÖRNULF. Kiitos kaikille onnettarille, ett'ei Thorolf mua seurannut, sillä jos hänkin, — — ei, vaikka väkevä olenkin, — se isku olisi toki tuntunut tuiki raskaalta. Mutta miks'ei hän tule? Aina on hän ollut ensimmäinen isäänsä vastassa; sillä meistä molemmista tuntuu, kuin emme voisi elää päivääkään, näkemättä toisiamme.
GUNNAR. Örnulf, Örnulf!
ÖRNULF (kasvavalla levottomuudella). Haudan kolkko hiljaisuus vallitsee tässä, näen mä; — mikä teidän on — missä on Thorolf?
DAGNY. Sigurd, Sigurd, — nyt hänen pitää katkerimman kalkkinsa juoda!