GUNNAR. Vanhus! — Ei — — ja kuitenkin, sitä on mahdoton salata — —
ÖRNULF (kiivaasti). Poikani! Missä on hän?
GUNNAR. Thorolf on surmattu!
ÖRNULF. Surmattu! Thorolf? Thorolf? Haa, sä valehtelet!
GUNNAR. Kuumimman sydän-vereni antaisin, jos hänet henkiin saisin!
HJÖRDIS (Örnulf'ille). Itse oli Thorolf syypää kohtaloonsa; synkillä kertomuksilla ilmoitti hän sinun karanneen Egil'in päälle ja tappaneen hänet; — puoleksi vihamiehinä erosimme viimeksi toisistamme; sinä olet ennen surmannut sukulaisiani; ja paitsi sitä, — kuni avosuu nulikka käyttihe hän juhlassamme; hän suuttui leikistä ja käytti ilkeitä sanoja; — vasta silloin kiivastui Gunnar; vasta silloin hän poikasi surmasi; ja luullakseni oli hänellä kyllin syytä siihen.
ÖRNULF (tyynesti). Sinä osoitat olevasi vaimo, sillä sinä käytät turhia sanoja. Mitä se hyödyttää? Kun Thorolf on surmattu, niin siinä on hänen satunsa loppu.
EGIL. Koska Thorolf on surmattu, en minä saakkaan merimiehiä.
ÖRNULF. Et, Egil, — nyt olemme kadottaneet miehemme kumpainenkin. (Hjördis'ille) Isäsi lausui:
"Surun saattaa surmaajalle
Jökul'in — sen jälkeläinen."