GUNNAR. Siitä olen vakuutettu!
HJÖRDIS (tarjoo hänelle jänteen). Sanoppa, Gunnar, — voitko au'aista tuon solmun?
GUNNAR (koeteltuaan). En, se on liian kova ja konstikkaasti punottu.
HJÖRDIS (nousee). Nornan langat ovat konstikkaammin punotut; niitä vielä vähemmin voit auaista!
GUNNAR. Koukkuiset ovat voimallisten tiet; — niitä emme tunne kumpainenkaan.
HJÖRDIS. Yhden seikan tiedän toki varmaan: Sigurd saattaa meidät kumpaisenkin onnettomuuteen. (Äänettömyys; Gunnar syvissä mietteissä).
HJÖRDIS (on hiljaa pitänyt häntä silmällä). Mitä mietiskelet?
GUNNAR. Unta, jonka vast'ikään näin. Minä olin, näet, tehnyt pyytämäsi työn; Sigurd makasi hengetönnä tanterella; sinä seisoit lähellä aivan kalpeana. Minä sanoin: "Oletko nyt iloinen, kun tahtosi on tapahtunut?" Mutta sinä nauroit ja vastasit: "Iloisempi olisin, jos sinä, Gunnar, makaisit tuossa Sigurd'in siassa."
HJÖRDIS (pakoitetulla naurulla). Huonosti tunnet sinä minut, jos mokoma hullumainen uni voisi mieltäsi rasittaa!
GUNNAR. Hm! — Sanoppa, Hjördis, mitä pidät tuvastamme?