HJÖRDIS. Totta puhuen, Gunnar, — se on välin mielestäni liian ahdas.
GUNNAR. Niin niin, sitä olen minäkin mietiskellyt; meitä on yksi liikaa.
HJÖRDIS. Ehkäpä kaksikin.
GUNNAR (kuulematta sitä). Mutta se parannetaan.
HJÖRDIS (katsoo häneen kysyvästi). Parannetaan? Sinä ai'ot siis — —?
GUNNAR. Valmistaa laivani ja purjehtia pois maasta; minä tahdon voittaa nyt kadotetun kunniani takaisin, kunniani, jonka kadotin sentähden, että sinä olit minulle rakkahin kaikesta maailmassa.
HJÖRDIS (mietteissään). Sinä lähdet pois maasta? Niin, niin, se lienee paras meille kummallekkin.
GUNNAR. Siitä päivästä alkain, jolloin Islannista lähdimme, olen huomannut onnellisuutemme olevan poissa. Sinun luonteesi on ylevä ja vahva; välin minä sinua todella pelkään; mutta, kummallista — mutta kuitenkin minä sinua sanomattomasti rakastan; minä tunnen viehättävän pelon sinua kohtaan, — minusta tuntuu, että sinä voisit viekoitella minua ilkiöntöihin, ja kuitenkin pitäisin minä oikeana kaikkea, mitä sinä vaadit (hiljaisella päänpudistuksella). Käsittämättömät ovat nornan päätökset; Sigurd olisi sopiva puolisoksi sulle.
HJÖRDIS (huudahtaen). Sigurd!
GUNNAR. Niin, Sigurd. Sinun silmiäsi pimittää nyt viha ja kostonhimo, muuten pitäisit häntä parempana. Sigurd'inlainen olisi minun pitänyt olla, niin olisin voinut sinun elämäsi hupaiseksi tehdä.