GUNNAR. En mitään, en mitään! Kiitoksia sanomastas, Dagny; nyt menen minä kokoomaan miehiäni. (menee, pysähtyy, läheten Dagny'a jälleen). Sanoppas, — kuinka voipi Örnulf?
DAGNY. Älä kysykkään. Eilen vei hän Thorolf'in ruumiin laivaan; nyt par'aikaa luopi hän yhteis-hautaa pojilleen tuonne meren rantaan. (GUNNAR ääneti pois perällä).
DAGNY. Ennen iltaa ei ole vielä vaaraa (läheten). Hjördis, minulla on vielä yksi asia taloon; minun olisi sinun kanssasi puhuttavaa.
HJÖRDIS. Minun kanssani? Eilisestäkö tapauksesta?
DAGNY. Enimmästi siitä. Hjördis, kasvinsiskoni, älä vihaa minua; unhoita sanat, jotka suruni ja paha-mieleni sai suustani silloin; anna anteeksi loukkaukseni sinua kohtaan; sillä, usko minua, nyt olen minä kymmentä vertaa onnettomampi sinua!
HJÖRDIS. Onneton — sinäkö; — Sigurd'in vaimona?
DAGNY. *Minunhan* oli syy kaikkeen siihen, mitä tapahtui, — kiistaan, Thorolf'in kuolemaan, sinun ja Gunnar'in pilkkaan. Kaikkeen olen minä syypää! Voi minua; — niin onnellinen oli kohtaloni tähän saakka; mutta tämän päivän jälkeen en enää milloinkaan onnen hetkeä nauttia voi.
HJÖRDIS (päähän pisti aate). Mutta tätä ennen — näinä viitenä vuonna — tänä pitkänä aikana olet ollut aina onnellinen?
DAGNY. Voitko sitä epäilläkkään!
HJÖRDIS. Hm; eilen en sitä epäillyt, mutta — —