DAGNY. Mitä tarkoitat?
HJÖRDIS. Noo, enpä juuri erinomaista; puhukaamme muista asioista.
DAGNY. Ei, ei, Hjördis, sanohan — —!
HJÖRDIS. Se ei sua hyödytä; kuitenkin, koska niin tahdot — (ilkeästi). Muistatko kerran, tuolla Islannissa; — me olimme yhdessä, käräjissä isäsi Örnulf'in kanssa, ja istuimme leikki-siskojemme seurassa käräjätuvassa, niinkuin naisten tapa on; silloin astui kaksi outoa miestä käräjätupaan.
DAGNY. Sigurd ja Gunnar.
HJÖRDIS. Ne tervehtivät meitä säädyllisesti, istuivat penkille lähelle meitä, ja laskivat leikkiä kanssamme. Muutamat tahtoivat tietää, minkätähden nuo kaksi retkeiliää sinne tulivat, ja arvelivat eiköhän ne tulleet saarellemme valitsemaan itselleen vaimoa. Silloin sanoi Sigurd: "Vaikeaksi käypi mulle löytää nainen, johon mieltyä voisin." Örnulf hymyili, arvellen, ett'ei Islannissa ollut puute ylhäisistä naisista eikä rikkaistakaan; mutta Sigurd vastasi: "Urhea nainen sankarille sopii. Sen, jonka minä valitsen, ei pidä viihtyä alhaisissa vaiheissa; hänen mielestään ei saa mikään olla liian suuri; viikinki-retkille pitää hänen mielellään seurata minua; sota-asussa pitää hänen käydä; hänen pitää kiihoittaa minua taisteloon eikä räpyttää silmiään, kun kalpamme välkkyvät; sillä jos hän on pelkurimainen, en minä hänestä kunniata saa." Eikö totta, niinhän Sigurd lausui?
DAGNY (väistellen). Niin — mutta — —
HJÖRDIS. *Semmoinen* piti sen naisen olla, joka hänen elämänsä hupaiseksi tekisi; ja sitten — (halveksivalla hymyllä) sitten valitsi hän *sinut*!
DAGNY (tuskallisesti hämmästyen). Haa, sinä tarkoitat — —?
HJÖRDIS. Kas, sentähden lienet sinä käyttäinytkin ylevästi, vaatinut kunnioitusta kaikilta, saattaaksesi kunniata Sigurd'ille; — eikö totta?