DAGNY. En, Hjördis, mutta — —
HJÖRDIS. Sankartöihinhän sinä toki häntä kiihoittanut olet, seurannut häntä sota-asussa, riemastunut kohtaloosi tulisimmassa taistelossa; — eikö niin?
DAGNY (hyvästi liikutettuna). En, en!
HJÖRDIS. Oletko siis ollut pelokas, jotta Sigurd on saanut häpeätä sinusta?
DAGNY (voitettuna). Hjördis, Hjördis!
HJÖRDIS (pilkallisesti hymyillen). Mutta kohtalosi oli kuitenkin onnellinen; — luuletko Sigurd'inkin saattavan sanoa samoin?
DAGNY. Anna minun olla. Voi mua; sinä olet saanut minun liiaksi ymmärtämään itseäni!
HJÖRDIS. Leikki-sana vain, niin sinä paikalla itket! Älä sen enempää ajattele koko asiata. Katsoppas, mitä minä olen tänäpänä tehnyt; (ottaa moniaita nuolia pöydältä). — katsos noita teräviä kärkiä! Eikö totta, olenhan minä mestari nuolia teroittamaan!
DAGNY. Ja myöskin niitä *käyttämään*; mainion tarkasti tapaat sinä sydämeen! Kaikki mitä äsken sanoit mulle, — sitä en koskaan ennen ajatellut. (kiivaammin) Vaan että Sigurd —! Minä olen siis koko tämän pitkän ajan ainoastaan raskauttanut Sigurd'in päiviä ja saattanut hänelle häpeätä vain; — mutta — ei, ei, se ei voi olla totta!
HJÖRDIS. No, no, rauhoitu, Dagny; eihän se olekkaan totta. Niin, jos Sigurd'in mieli vielä olisi entisellään, voisi tuo kaikki olla totta; silloin, kun hän Islannissa oli, paloi hänen mielessään halu päästä kuuluisimmaksi mieheksi maassa; — nyt hän tyytyy vähempäänkin onneen.