DAGNY. Ulos, ett'en tapaisi Sigurd'ia. Minä huomaan jo varmaksi, meidän on eroaminen toisistamme; mutta *nyt heti* keskustella hänen kanssaan, — en, en, sit'en saata (menee vasemmalle).
HJÖRDIS (äänetönnä hetken katseltuaan hänen jälkeensä). Ja häntä ai'oin minä — (jatkaa ajatustaan katseella jousen-jänteesen). Kehno olisi mokoma kosto; — ei, nyt keksin keinon kostavamman! Hm; raskasta on kuolla, mutta toisinaan toki vielä raskaampi elää! (SIGURD perällä).
HJÖRDIS. Sinä etsit Gunnar'ia, arvaan ma; istu, kyllä hän kohta tulee. (aikoo mennä).
SIGURD. Jää; sinua minä etsin enemmän, kuin häntä.
HJÖRDIS. Minua?
SIGURD. Ja hyväpä oli, että sinut tapasin yksinäsi.
HJÖRDIS. Jos tulit herjaamaan minua, on sinusta kai yhdentekevä, vaikka tupa olisi täpö täynnä ihmisiä.
SIGURD. No niin, minä tiedän kyllä sinun ajatuksesi minusta.
HJÖRDIS (katkerasti). Ehkä olen ajatellut sinusta väärin. En, en, Sigurd, myrkyllinen olet sinä ollut mulle koko elämäsi ajan. Muista, sinähän käyttihet viekkaasti Islannissa; sinähän istuit silloin luonani huoneessani ja, teeskennellen lempeä minua kohtaan, nauroit kavaluutesi onnistumiselle, työnsit minut Gunnar'ille, sillä hänelle olin minä muka tarpeeksi hyvä, — ja purjehdit sitte pois maasta, vieden muassasi naisen, jota totisesti rakastit!
SIGURD. Paljon mahtaa miehen mieli; mutta suuria tekoja johtaa sallimus, — niin on käynyt sinun ja minun.